Etusivulle          

KIRJAESITTELYT

 

Isoisiä jäljittämässä
– taakkasiirtymää purkamassa


"Kerron tämän tarinan, koska se on minulle kerrottavaksi annettu", toteaa Jaana Johansson dokumenttiromaaninsa Oliivinvihreä reppu syntyhistoriasta. Hänen haltuunsa uskottiin Natsi-Saksan keskitysleiriltä selvinneen perheystävän salaiset muistiinpanot.

Ruotsinsuomalaisilla kirjamessuilla tapaamme tänä syksynä viisi kirjailijaa, joiden lähtökohtana on ollut omakohtainen tutustuminen läheisen ihmisen elämänkohtaloon. Viisi naista kuvaa henkilöhistorian kautta, millä tavalla iso historia ja pieni historia liittyvät toisiinsa. Sota on ratkaisevasti vaikuttanut kaikkien kuvattavien elämään, useimmat heistä ovat joutuneet muuttamaan maasta toiseen.  

Emelie Anttonen-Bøe ja Sirpa Kähkönen saivat kimmokkeen isoisän kertomista huikeista tarinoista. Lapsena kuullut asiat herättivät paljon jatkokysymyksiä, joihin Emelie ja Sirpa hakivat vastauksia vuosien ajan, kumpikin omalla tavallaan. Heillä oli käytössä myös isoisän kirjalliset muistelmat.  Ingermanländaren kertoo, kuinka Emelie jäljitti Niilo Anttosen sukua sekä internetin kautta että hankalien matkojen takaa.
    
Sirpa Kähkönen sulkeutui arkistoihin tutkimaan historiallista lähdemateriaalia. Hän etsi kirjallisia todisteita isoisän kertomuksille.  Vihan ja rakkauden liekit. Kohtalona 1930-luvun Suomi on kattava selvitys kommunistivankien kohtelusta Tammisaaren pakkotyölaitoksessa 1930-luvulla.
   
Emelie Enckell löysi äitinsä jäämistöstä kolme matkalaukkua täynnä päiväkirjoja ja kirjeenvaihtoa ja kirjoitti elämänkerran Generalens dotter Dagmar Thesleff.
    
Victoria Rixer halusi selvittää vastauksen kysymykseen, miksi hänen isänsä ei halunnut lastensa kasvavan suomalaisiksi. Kriget, pappa romaanissa käydään kahvipöydän ääressä pitkiä keskusteluja, jotka ulottuvat sisällissotaan asti. 

Neuvostoliitosta paenneet isoisät

Emilie Anttonen-Bøen isoisä Nikolaj Timofejevich Antonov syntyi 1921 Suuri Suojalan kylässä Neuvostoliiton ja Suomen rajan pinnassa. Hän kasvoi äitinsä kanssa köyhissä oloissa. Inkeriläisten maatilat kollektiivisoitiin ja naapureita vietiin kotoaan öisin. Vuonna 1936 heidät karkotettiin kotiseudultaan. Nikolai aloitti työnteon 14-vuotiaana.1940 hän sai kutsun Puna-armeijaan ja hyvästeli äitinsä viimeisen kerran. Jatkosodassa hänen divisioonansa tuhoutui Laatokan alueella raskaassa tulituksessa. Nikolai ilmoittautui suomalaisille sotilaille ja sai heti pestin venäläisten vankien tulkkina. Niilo Anttosen nimellä hän liittyi Heimopataljoonaan. Neuvostoliitto vaati kaikkien inkeriläisten palauttamista, mutta Niilo pääsi pakenemaan Ruotsiin. Niilo asettui Karlstadiin ja avioitui Ulla Olssonin kanssa. Alussa asunto-olot olivat kurjat, mutta perhe kasvoi, muutti Sunnemon kylään ja vaurastui. Onnellisesta avioliitosta syntyi kahdeksan lasta. Ullan kuoltua Emilie istui usein kahvilla isoisän luona ja kuunteli hänen tarinoitaan.
   
Neljä vuotta sitten Emelie luki uudestaan isoisän tarinan ja päätti ottaa selville, miten hänen äidilleen kävi. Pitkän etsimisen ja monien kontaktien jälkeen hän lopulta löysi Niilon äidin asuinpaikan ja pääsi viemään kukkia haudalle. Hän yritti myös löytää Suuri Suojalan kylän, mutta joutui keskeyttämään vaarallisen patikkamatkan. Antonovien omaisia löytyi myös Virosta.

Sirpa Kähkösen isoisä Lauri Tuomaisen aika Puna-armeijan upseerikoulussa jäi lyhyeksi. Neuvostoliitosta palanneena kommunistina hänet tuomittiin Tammisaaren pakkotyölaitokseen puoleksitoista vuodeksi kesällä 1928 ja toisen kerran 1932 seitsemän vuoden vankeusrangaistukseen.
Sirpa kertoi isovanhempiensa tarinan Kuopio-sarjansa ensimmäisessä osassa Mustat morsiamet, jokailmestyi 20 vuotta sitten. Lukijapalautteen ansiosta hän ymmärsi, että kommunistivankien kohtelu 1930-luvulla oli jäänyt suomalaisille tuntemattomaksi. Vihan ja rakkauden liekit ilmestyi vuonna 2010. Kustantamo Lind & Co on nyt julkaissut sen Mattias Hussin käännöksenä nimellä Livsöden i Finlands bortglömda fångläger.
   Historioitsijana Sirpa Kähkönen etsi arkistoista vahvistusta kertomuksille, joita hän oli kuullut omaisiltaan ja heidän aatetovereiltaan. Kirjan ensimmäisessä luvussa hän kertoo lapsuuden muistoja rakkaasta isoisästä, jonka kuoleman jälkeen mummo poltti ukin kotiin jääneet paperit. Myöhemmin hän ymmärsi, että kaikki ei palanutkaan kaakeliuunissa. Sirpa otti tehtäväkseen selvittää hänen kohtalonsa.  Etsivän keskuspoliisin arkistoista hän on kirjannut myös monen muun vankilarangaistuksia kärsineen tarinan. Joukossa oli eduskunnassa istuneita kokeneita poliitikkoja ja nuoria poikia, joille tuomion perusteeksi riitti vakaumuksellisen kirjallisuuden lukeminen. Vankilatovereita yhdisti vahva aate, samalla kun heihin yritettiin istuttaa vankilakauhua epäinhimillisellä kohtelulla. Suomen oikeuslaitos suhtautui erittäin ankarasti kommunisteihin, mutta äärioikeiston kapinalliset joko saivat lieviä tuomioita tai heidät armahdettiin.


 

Todellisia ja kuvitteellisia yhteyksiä Mannerheimiin

Emelie Enckellin isoisän sotilasura katkesi, kun Saksa hävisi ensimmäisen maailmansodan marraskuussa 1918. Wilhelm Thesleff ehti olla Mannerheimin kilpailija, Suomen ensimmäinen sotaministeri, jääkäripataljoona 27 komentaja, saksalaisten sotavanki ja sitä ennen Venäjän keisarillisen armeijan everstiluutnantti vuodesta 1912, jolloin Dagmar syntyi. Generalens dotter Dagmar Thesleff, kutsumanimeltään Daggi, jäi isän sisaren hoiviin sodan ajaksi ja heti sen jälkeen valkoisten sairaanhoitajana toiminut epävakaa äiti haki avioeron. Isä lähti häämatkalle vuotta myöhemmin. 7-vuotiaana Daggi kuljetettiin vakavasti sairaana paareilla Nizzaan.
   Yltäkylläistä elämää viettäneen isoäidin kotoa nunnien kaitsema yksinäinen lapsi kirjoitti kaipaavia kirjeitä rakkaalle isälleen. Vain muutamana kesänä hän sai matkustaa isää tapaamaan, kunnes tyrannisoiva isoäiti luovutti otteensa ja Daggi palasi Suomeen 1933. Hän avioitui pian Olof Enckellin kanssa. Avioliitto kesti 50 vuotta molempien psyykkisistä ongelmista huolimatta. Vuonna 1945 syntynyt Emilie on nelilapsisen perheen kuopus.
   Myrskyisä luonne, vihanpurkaukset, itsesääli ja itsekeskeisyys periytyi kolmannessa polvessa myös Enckellin lasten äidille. Perhe ei hyväksynyt Daggin uskonnollisuutta ja kääntymistä katolisuuteen.  Vasta löydettyään Daggin päiväkirjat ja kirjeet Emelie edes jollain tapaa on oppinut ymmärtämään äitinsä käyttäytymismalleja.

Kriget, pappa. Ett tillförlitligt sifferminne on romaani isästä tyttärestä. Isä vaihtoi yhteiskuntaluokkaa, ympäristöä ja kieltä, tytär koki lapsesta asti olevansa erikoisasemassa: keskustelukumppani, aseenkantaja ja leikkitoveri. Victoria Rixerin kirjassa Eva tulee lapsuuden kotiin tapaamaan isäänsä. Hän kertoo pitkistä yöllisistä kahvipöytäkeskusteluista, nostalgisista luontoretkistä ja isoisältä jääneistä papereista.
   Eva pohtii omaa elämäänsä, suomalaisuuden ilmentymiä ja kuuntelee isän kärkeviä, monipolvisia monologeja alkaen Suomen sodista ja historiasta, ja päättyen onnettomaan lapsuuteen ja perheen sisäisiin ristiriitoihin. Isä rakastaa suomen kieltä, mutta tyttärelleen hän ei ole kielitaitoa siirtänyt. Hän on eri keinoin istuttanut asenteen, että kaikki on mahdollista, pitää vai tietää mitä tahtoo. Eva haluaa ymmärtää syitä ja seurauksia, mutta ei saa kysytyksi, koska isä johdattaa kanssakäymistä ja keskustelua.
Lähtiessään paluumatkalle Eva saa luettavakseen isoisän potilaskertomuksen väkivaltaisista hallusinaatioista, shokkihoidosta mielisairaaloista ja tämän omat kömpelöt muistelmat. Isoisä loi itselleen loistavan menneisyyden megalomaanisissa tarinoissaan, isä kompensoi lapsena kokemansa väkivallan kasvattamalla tyttärensä taistelijaksi.

Eurooppalainen tarina keskitysleireiltä eloonjääneistä

Oliivinvihreä reppu on nuoren pojan selviytymistarina, jonka Jaana Johansson kertoo sekä henkilökohtaisella että yleisellä tasolla. Se kertoo pelosta, rohkeudesta ja äidinrakkaudesta, mutta myös kirjoittajan omista kokemuksista, siitä kuinka hän kohtasi Euroopan synkimmän historian. Ennen kaikkea kirja kertoo repun kantajan Pepekin ja hänen läheistensä tarinan.
   Ivar ja Jaana Johansson tapasivat nuorimman holokaustista eloonjääneistä yhteisen ystävän luona Tukholmassa. Jonkin ajan kuluttua he muuttivat tämän kotikaupunkiin. Ensimmäisen kerran Pepek avasi historiaansa Jaanalle keskitysleirien muistomerkillä Wienissä. Hän luki siitä kolme nimeä, joissa oli itse ollut: Stutthof, Auschwitz ja Flossenbürg.  
   Jaana halusi tietää enemmän ja alkoi kerätä materiaalia. Vasta vuosia myöhemmin hän ymmärsi, että Pepekin hänelle luovuttaman 16 liuskan pohjalta piti kirjoittaa kirja. Hän kuuli eloonjääneiden todistuksia wieniläisessä teatterissa vuonna 2006, seuraavana vuonna hän kävi keskitysleirillä, ja kaksi vuotta myöhemmin ensi kertaa Pepekin matkassa kuulemassa muistikuvia lapsuuden kokemuksista.
   Josef (Pepek)Salomonovicin perhe oli kotoisin Ostravasta, Tšekkoslovakian kolmanneksi suurimmasta juutalaisyhteisöstä. Sinne äiti Dora palasi kahden poikansa kanssa monen keskitysleirin helvetillisten kokemusten jälkeen. Vuonna 1971 Pepek muutti Wieniin.
   Kaikista kauhistuttavista asioista huolimatta kuvaus Pepekistä, hänen vaimostaan ja heidän läheisistään on myötätuntoisen lämmin. Vilkas pikkupoika selviää ihmeen kaupalla hengissä monesta tilanteesta. Hänellä on edelleen lusikka, jolla äiti muhensi kaiken syötävän hampaattomalle lapselleen.
   Jaana Johansson on ottanut itselleen tavattoman raskaan tehtävän. Kirjaa lukiessa alkaa ihmetellä, miten hän on vuosien kuluessa jaksanut siitä suoriutua. Sitä hän kysyy välillä itseltäänkin. Yksi syy on, että kertoessaan kaikesta, mitä emme saa unohtaa, hän samalla tekee omaa surutyötään miehensä kuoleman jälkeen.

Taakkasiirtymää purkamassa

Kaikille viidelle kirjalle yhteistä on, että ne kukin tavallaan purkavat taakkasiirtymää. Tätä termiä käytetään usein vaikeiden traumojen periytymisestä sukupolvesta toiseen, sekä yhteiskunnallisella että yksilötasolla. Joku lukija saattaa ehkä tunnistaa tämän omalla kohdallaan.  Mikä parasta, jokainen kirjoittaja on lähestynyt vaikeaa aihetta tavalla, jonka Sirpa Kähkönen haastattelussani kiteytti näin:
"Minulle on ollut tärkeää jatkaa sitä kirjallisuuden perinnettä, että ne maailmat, jotka avautuvat voivat olla vaikeita, vaarallisia ja pelottavia, mutta aina niihin jää jotain semmoista, ettei se riko lukijaa."
                                            
Liisa Paavilainen

 

RUOTSINSUOMALAISTA LEUKAILUA JA SURUA SUKUROMAANISSA

Antti Tuurin kirjallinen tuotanto on tähän päivään mennessä kasvanut melkein puolen vuosisadan mittaiseksi. Se alkoi 1970-luvun alussa tiukan asiallisella, ns. modernistisella kerronnalla, jossa vähällä yritettiin sanoa paljon. Vuosikymmenen myötä Tuuri vapautti huumorinsa ja kehittyi samalla jonkinlaiseksi vaihtoehtojen kirjailijaksi. Pohjanmaa-sarjan kautta hänestä tuli pohjalaisen mentaliteetin kuvaaja, samalla kun hänen henkilönsä yhä enemmän alkoivat liikkua maailmalla, ”Ameriikan raitilla” ja myöhemmin myös ”Ikitiellä” eli idän suunnalla.

Tuuri on noin kahdeksankymmenen teoksensa voimalla noussut yhdeksi sukupolvensa johtavaksi kertojaksi. Hän on saavuttanut kaikki mahdolliset tunnustukset Aleksis Kiven palkinnosta ja Finlandiasta aina Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoon, ja hänen romaanejaan on käännetty parille kymmenelle kielelle.

Henkilöidensä kierrätykseen pitkin maailmaa Tuuri on 2010-luvulla löytänyt uuden reitin. Romaani Tangopojat (2016) avasi tien ruotsinsuomalaisten kohtaloiden kuvaamiseen. Tässä romaanissa Tuuri pitäytyi muuttoliikkeen alkuvaiheeseen, 1960-luvun lopun tapahtumiin. Tänä syksynä ilmestynyt romaani Aavan meren tuolla puolen tuo osin samat henkilöt nykyaikaan ruotsinsuomalaisille tutuilla paikoilla.

Aavan meren tuolla puolen muistuttaa ulkoiselta juoneltaan sukuromaania. Se alkaa ruotsinsuomalaisen suvun patriarkan kuolemasta, mutta kaappaa syleilyynsä myös kolmen muun sukupolven näkökulman. Romaani antaa tilaa erilaisille kertojille, joskin ensisijaisesti sitä hallitsevat feminiiniset äänenpainot. Samalla tavalla kuin Pohjanmaa-sarjassa henkisesti vahvimmaksi nousevat toisen sukupuolen edustajat, myös Tuurin kuvaamassa ruotsinsuomalaisessa miljöössä yhteisöä pitävät pystyssä monen sukupolven naiset.

Pääosin Tuurin uusi romaani rakentuu hänelle tyypilliselle kerronnalle, jossa vietetään loputonta leukajuhlaa maskuliinisissa merkeissä. Miehet pitävät yllä stereotypioita kommentoidessaan erityisesti maahanmuuttajiin tai oikeistopopulisteihin liitettyjä väkivallantekoja. Mutta mitä enemmän tarinaa juoksutetaan polttopullojen ympärillä, sitä enemmän ne suhteellistuvat ja niihin syntyy ironista välimatkaa.

Pitkälle romaania lukiessa näyttää siltä kuin Tuuri ottaisi vain iloa irti tämän päivän ruotsalaisesta maahanmuuttokeskustelusta. Loppua kohti romaanin sävyt kuitenkin muuttuvat ja tarina vakavoituu. Romaanin nimeen kätkeytyvä tango ei vihjaa pelkästään kaipuuseen parempaan elämään. Unto Monosen sanoittama ”Satumaa” muuttuu hengelliseksi lauluksi ja saa paikan suvun patriarkan kuolinilmoituksessa niin alkuperäisessä muodossaan kuin myös Lars Huldénin ruotsintamana.

Romaanin credo sijoittuu viimeiseen lukuun, joka siirtää puheenvuoron leskelle, ruotsinsuomalaisen suvun matriarkalle. Hänen näkökulmansa tilittää aitoa murhetta siitä, millaisia muistoja viisi vuosikymmentä saman miehen kanssa nostattaa pintaan. Samalla kerronnan perspektiivi ulottuu tuonpuoleiseen.

Kertoja vahvistaa surua yhdistämällä entisen ruotsinsuomalaisen tangopojan muodonmuutoksen raamatulliseen viitekehykseen. Sauli vertautuu Uuden Testamentin Saulukseen, joka muuttui Paulukseksi eli apostoli Paavaliksi. Romaanin temaattisesti keskeiseksi henkilöksi nouseva leski Elina kokee lopussa löytävänsä surun kautta merkityksen elämälleen: ”Nousin ylös valoa kohti. Portaissa noustessani ajattelin, että elämä on nousemista valoa kohti, se jatkuu, eikä kuolemaa ole.”

Juhani Niemi

 

Suomalaisuuden kipeä kokemus

Victoria Rixer
Kriget, pappa. Ett tillförlitligt sifferminne
Romaani, 201 s.
Verbal, 2018

Victoria Rixerin romaani koskettaa. Se kertoo kolmen sukupolven traumasta: sotakokemusten ja psykosomaattisten vaikeuksen periytymisestä isältä pojalle ja tämän lapsille. Taakkasiirtymä on termi, jota on lanseerattu psykologian parissa ahkerasti viime aikoina. Suomessa sodat, evakkous, sotalasten kohtalo ja siirtolaisuuskin ovat olleet kansallisia traumoja, mutta myös yksilötasolla perheissä on monenlaista taakkasiirtymää. Psyykkinen sairaus ja perheväkivalta saattavat myös aiheuttaa ongelmia usean sukupolven ajan.

Rixerin romaanissa käsitellään kertojaminän perheen tilannetta sekä perimätiedon että sairaaloiden potilaskertomusten avulla. Sangen suuri osa romaania käsittelee kertojaminän isoisän skitsofreniaa ja tämän perheen kohtaloa. Isoisä uhkaili lapsiaan puukolla ollessaan psykoosissa ja hänet jouduttiin viemään monta kertaa pakkohoitoon. Isoäiti otti miehestään eron, koska pelkäsi oman ja lastensa turvallisuuden puolesta.

Kriget, pappa nostaa esille monta tärkeää mutta vaiettua mekanismia perhedynamiikassa. Sisarusten ja sukupolvien välit kärsivät puhumattomuudesta ja perheen elämää on leimannut syvä häpeän tunne. Niinpä kertojaminän isä luopuukin kaikesta suomalaisuuteen liittyvästä, suomen kielestä, suomalaisesta nimestään, yhteyksistään sukuunsa. Kaikki on mahdollista –sloganin toteuttamisella on hintansa. Freneettinen työnteko ja harrastaminen vaikuttavat nekin jonkinlaiselta ylikompensaation hakemiselta.

Sukupolvien välinen trauma alkaa kuitenkin purkautua kolmannessa polvessa, kun kertojaminä rupeaa rekonstruoimaan isän perheen historiaa. Isä on lämmin, dynaaminen ja originelli persoona, mutta hän tuntuu pitävän tytärtään miltei kuristusmaisessa otteessa. Kohteliaan ja hauskan replikoinnin lomassa käy ilmi, kuinka tytär valitsee tarkkaan sanansa ja mielipiteensä, eikä esimerkiksi puutu isän seksistisiin kommentteihin. Tytär on myös aidosti kiinnostunut vähemmistöasioista ja suomen kielen oikeuksista Ruotsissa, vaikka suomen kieli oli edelliselle sukupolvelle taakka. Rixerin romaani kuvaa sitä ruotsinsuomalaista luokkamatkaa, jonka edellytyksenä on oman kielen ja menneisyyden kieltäminen.

Kirjan ajallinen liukuma kattaa noin sata vuotta. Kansalaissotaa kuvataan läsnäolevana, tietoisuuteen rakennettuna muistona, joka on myös 1970-luvulla syntyneelle kertojaminälle hyvin läheinen. Kirjassa on monia hyviä havaintoja siirtolaisuuden luonteesta. Siirtolaisuuden trauma ei niinkään ole yhteisöllisyyden puutetta kuin yhteisen historian puutetta. Sotamuistot, kuolema, nälkä, sairaus, väärinkäyttö, työpaikkaonnettomuudet ja yksinäisyys ovat suomalaisen mentaalihistorian ja siirtolaisuuden aineksia. Den finska erfarenheten värker kiteyttää kertojaminä suomalaisuuden kokemuksia.

Traumojen kieltäminen on myös osa suomalaisuutta, vasta kolmas sukupolvi lähtee tässä kirjassa aktiivisesti työstämään niitä. Siihen asti on vaiettu, kärsitty, oltu urheita ja kärsitty psykosomaattisista oireista tai psyykkisistä sairauksista. Hieman pitkältä ehkä tuntuu isoisän sairaskertomusten lukeminen, toisaalta ne ja hänen omat päiväkirjamerkintänsä tuovat autenttisuuden tuntua teokseen.

Victoria Rixerin teos liittyy autobiografian traditioon. Painopiste on kertojan identiteetin kehittymisessä sukuhistorian ymmärtämisen avulla. On kuitenkin muistettava, että omaelämäkerrallinen teksti ei kuvaa jäännöksettömästi yksilön tai hänen sukunsa historiaa. Kertojaminä valikoi sanottavansa, vaikka lukijoilla ja kriitikoilla onkin taipumusta ymmärtää autobiografinen teksti todeksi. Rixerin teoksen antia on myös sujuva kielenkäyttö, dynaaminen tilanteiden kuvaus ja psykologisesti uskottava henkilögalleria. Ne kantavat kirjaa siinä missä sen ajankohtainen aihekin.

Satu Gröndahl

 

Jorma Keskitalo: 
Pohjaanpalannut tulevaisuus (2018)

kertoo poliitikkojen Simo Loimin ja Mauno Pikkaraisen edesottamuksista Lapissa.  Matkan virallinen tarkoitus on Loimin ehdokkuus presidentinvaaleissa. Kampanjan suunnittelija Pikkarainen tekee kaikkensa ystävänsä hyväksi ja luonnollisesti myös  oman tulevaisuutensa. Kirjailija riepottelee henkilöhahmojaan sääliä tuntematta ja herkuttelee yksityiskohtaisilla henkilökuvauksilla. Päähenkilöiden suunnitelmat luisuvat raiteilta  yksi toisensa jälkeen yllättävien henkilöhahmojen luokse ja kummallisiin paikkoihin koettelemuksesta toiseen, yllätysten loputon jatkumo.

Kerttu Jokela

Maire Niittylä: 
Elämän palapeli.

Heti ensimmäisillä riveillä lukija pääsee todistamaan Juhon ja Lauran ja heidän lastensa perhedraamaa. Laura-äiti on ottanut alaikäiset lapset mukaansa, jättänyt perheen yhteisen kodin ja muuttanut asumaan väliaikaisesti toiselle paikkakunnalle. Lopullinen päämäärä on Ruotsi ja   ongelmattoman, alkoholittoman, tasapainoisen, onnellisen, väkivallattoman elämän alku.  Toisaalta Laura pitää matalaa profiilia Juhoa kohtaan. Hänhän kaappaa lapset isältään ulkomaille. Muutaman kuukauden päästä Juho muuttaa samalle paikkakunnalle.  Siinä vaiheessa Laura on ehtinyt tutustua rauhalliseen Samppaan.  Kolmiodraama on valmis. Muutaman kerran pullot kilisevät, nyrkit heiluvat ja poliisit vierailevat.  Sen jälkeen alkaa välirauhan jakso.  Laura, Juha ja lapset löytävät kaikille sopivan elämisenkuvion.  Myöhemmin myös Samppa näyttää kaikki korttinsa. Laura on takaisin ruudussa yksi.

Kerttu Jokela

 
 
© Ruotsinsuomalaisen kulttuurin ystävät -yhdistys. Sivun teki ja sitä päivittää Kai Kangassalo