KOLUMNIT

Myyntipöydän Ruotsinsuomalaisille Kirja- ja kulttuurimessuille on varannut lähes neljäkymmentä kirjoittajaa tai yhdistystä. Yksi niistä on kulttuurilehti Liekki. Nykyinen päätoimittaja Jaana Johansson kertoo miten Liekin tekeminen innostaa ja haastaa häntä.

Jaana Johansson 2018

Liekkiä on kiva tehdä

Liekkiä on kiva tehdä sanon, kun syksyn alussa 18. toimittamani lehti on juuri mennyt painoon. Luen päiväkirjamerkintöjäni ja muistan että näin ajattelin ja ajattelen yhä. Liekkiä on kiva koota yhdessä kantavien voimien kanssa, nyt jo vakiintuneiden Liekin kirjoittajien kanssa. Yhtä mukavaa on kun aina välillä joku uusi kirjoittaja ottaa yhteyttä. Tai kun aikaisemmin mukana ollut kirjoittaja kysyy, että sopisiko jos kirjoittaisi taas.  

Liekillä on menossa 42. vuosikerta. Pääkirjoitusta pähkäilin alkusyksystä kun vaalit olivat ovella, en tiennyt vaalitulosta mutta tiesin, että se on Liekin ilmestyessä selvillä. Sitten tuli mieleen, että voin aina kirjoittaa kulttuurin voimasta vaikka muuten eläisimmekin synkkiä aikoja, voin muistuttaa siitä. Kulttuuri tuo lohtua ja valoa ja tekee näkyväksi sitä mikä ei näy.

Liekin tehtävä on peilata ruotsinsuomalaisen vähemmistön kulttuuria mutta etupäässä se on kirjoittajien ja kirjailijoiden lehti – sitähän julkaisee Ruotsinsuomalaisten kirjoittajien yhdistys. Aina on jännää kun saan ensimmäisen vedoksen ja näen mitä kaikkea yhdessä on taas tehty.  Ja miten taittaja Kirsi Leijonmarck on sisällön asetellut. Näitä rivejä kirjoittaessani on jo 19. toimittamani lehti tekeillä.  Nyt mietin mitä kaikkea seuraavaan numeroon on tulossa. Siinä on ainakin messuista – ensi vuonna jo 10. Ruotsinsuomalaisista kirja- ja kulttuurimessuista. Ja paljon muuta. Siihen tulee muun muassa juttua  Yhdysvaltojen intiaanivähemmistöstä. Moni ruotsinsuomalainen kirjoittaja liikkuu tai asuukin ulkomailla.

Onneksi vaalit eivät menneet niin huonosti kuin pelkäsin, mutta oikeistopopulistit menestyivät. He eivät Liekistä piittaa ja varmaan hävittäisivät Kulttuurineuvostonkin jos vain saisivat enemmän valtaa. Kulttuurineuvoston, jonka tuella Liekkiä teemme. Vaikka toki se valtaosin tehdään vapaaehtoistyönä. Kiitollisena ajattelen kaikkia Liekin tekemiseen eri tavoin osallistuvia ja tilaa on muillekin tulla mukaan! Tarkistapa pöytälaatikkosi – ehkä kätköistäsi löytyy runoja tai juttuja, jotka Liekki voisi julkaista…Liekki on tarjonnut mahdollisuuden monelle kirjoittajalle saada julki omia tekstejä. Tosin ne eivät saa olla kovin pitkiä 5-6000 merkkiä alkaa olla maksimipituus. Tervetuloa mukaan, lähetä viesti!

Kunnioitan edeltäjiäni jotka ovat onnistuneet pitämään Liekin palamassa. Tästä on hyvä jatkaa ja Liekkiä on kiva tehdä, koska se on arvokas instituutio ja säilynyt kaikki nämä vuosikymmenet hengissä, mutta olisipa upeaa jos pystyisimme kolminkertaistamaan tilaajamäärän - eli sinä joka  luet tätä – olethan Liekin, ainoan ruotsinsuomalaisen
Kulttuurilehden lukija ja tilaaja?! On hienoa olla Liekin tilaaja! Tai anna Liekki lahjaksi!

Messuilla 10.11. tavataan!  Annetaan Liekin hehkua!

 jaana.johansson@liekki.se tai jaanajohansson1@gmail.com

Tilaukset

Ruotsissa 220 kr, Pohjoismaihin ja Eurooppaan 280 kr. Maksu Plusgiro tilille 28 00 49-8 Vastaanottaja: Föreningen för Sverigefinska Skribenter tai SWISH 123 613 9836
muista kertoa nimesi ja osoitteesi

Juhani Niemi 2018

RUOTSINSUOMALAISTA LEUKAILUA JA SURUA SUKUROMAANISSA

Antti Tuurin kirjallinen tuotanto on tähän päivään mennessä kasvanut melkein puolen vuosisadan mittaiseksi. Se alkoi 1970-luvun alussa tiukan asiallisella, ns. modernistisella kerronnalla, jossa vähällä yritettiin sanoa paljon. Vuosikymmenen myötä Tuuri vapautti huumorinsa ja kehittyi samalla jonkinlaiseksi vaihtoehtojen kirjailijaksi. Pohjanmaa-sarjan kautta hänestä tuli pohjalaisen mentaliteetin kuvaaja, samalla kun hänen henkilönsä yhä enemmän alkoivat liikkua maailmalla, ”Ameriikan raitilla” ja myöhemmin myös ”Ikitiellä” eli idän suunnalla.

Tuuri on noin kahdeksankymmenen teoksensa voimalla noussut yhdeksi sukupolvensa johtavaksi kertojaksi. Hän on saavuttanut kaikki mahdolliset tunnustukset Aleksis Kiven palkinnosta ja Finlandiasta aina Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoon, ja hänen romaanejaan on käännetty parille kymmenelle kielelle.

Henkilöidensä kierrätykseen pitkin maailmaa Tuuri on 2010-luvulla löytänyt uuden reitin. Romaani Tangopojat (2016) avasi tien ruotsinsuomalaisten kohtaloiden kuvaamiseen. Tässä romaanissa Tuuri pitäytyi muuttoliikkeen alkuvaiheeseen, 1960-luvun lopun tapahtumiin. Tänä syksynä ilmestynyt romaani Aavan meren tuolla puolen tuo osin samat henkilöt nykyaikaan ruotsinsuomalaisille tutuilla paikoilla.

Aavan meren tuolla puolen muistuttaa ulkoiselta juoneltaan sukuromaania. Se alkaa ruotsinsuomalaisen suvun patriarkan kuolemasta, mutta kaappaa syleilyynsä myös kolmen muun sukupolven näkökulman. Romaani antaa tilaa erilaisille kertojille, joskin ensisijaisesti sitä hallitsevat feminiiniset äänenpainot. Samalla tavalla kuin Pohjanmaa-sarjassa henkisesti vahvimmaksi nousevat toisen sukupuolen edustajat, myös Tuurin kuvaamassa ruotsinsuomalaisessa miljöössä yhteisöä pitävät pystyssä monen sukupolven naiset.

Pääosin Tuurin uusi romaani rakentuu hänelle tyypilliselle kerronnalle, jossa vietetään loputonta leukajuhlaa maskuliinisissa merkeissä. Miehet pitävät yllä stereotypioita kommentoidessaan erityisesti maahanmuuttajiin tai oikeistopopulisteihin liitettyjä väkivallantekoja. Mutta mitä enemmän tarinaa juoksutetaan polttopullojen ympärillä, sitä enemmän ne suhteellistuvat ja niihin syntyy ironista välimatkaa.

Pitkälle romaania lukiessa näyttää siltä kuin Tuuri ottaisi vain iloa irti tämän päivän ruotsalaisesta maahanmuuttokeskustelusta. Loppua kohti romaanin sävyt kuitenkin muuttuvat ja tarina vakavoituu. Romaanin nimeen kätkeytyvä tango ei vihjaa pelkästään kaipuuseen parempaan elämään. Unto Monosen sanoittama ”Satumaa” muuttuu hengelliseksi lauluksi ja saa paikan suvun patriarkan kuolinilmoituksessa niin alkuperäisessä muodossaan kuin myös Lars Huldénin ruotsintamana.

Romaanin credo sijoittuu viimeiseen lukuun, joka siirtää puheenvuoron leskelle, ruotsinsuomalaisen suvun matriarkalle. Hänen näkökulmansa tilittää aitoa murhetta siitä, millaisia muistoja viisi vuosikymmentä saman miehen kanssa nostattaa pintaan. Samalla kerronnan perspektiivi ulottuu tuonpuoleiseen.

Kertoja vahvistaa surua yhdistämällä entisen ruotsinsuomalaisen tangopojan muodonmuutoksen raamatulliseen viitekehykseen. Sauli vertautuu Uuden Testamentin Saulukseen, joka muuttui Paulukseksi eli apostoli Paavaliksi. Romaanin temaattisesti keskeiseksi henkilöksi nouseva leski Elina kokee lopussa löytävänsä surun kautta merkityksen elämälleen: ”Nousin ylös valoa kohti. Portaissa noustessani ajattelin, että elämä on nousemista valoa kohti, se jatkuu, eikä kuolemaa ole.”

Kirjailija, kouluttaja Paula Vartiainen patistaa kirjoittamista harrastavia kursseille. Niistä saa innoitusta ja neuvoja työhönsä. 

Miksi kirjoittajakursseille?

Äidinkieleni elvyttäminen oli aikoinaan ainoa syyni hakeutua Tukholman yliopiston suomenkieliseen luovan kirjoittamisen koulutukseen.  Vieläkin tuo tavoite toteutuu joka kerta kun kurssitan itseäni tai muita halukkaita. Neljänkymmenen Ruotsin vuoden jälkeen siihen on jatkuva tarve.

Kurssieni saamista palautteista voin lukea mitä sadat oppilaani ovat sieltä saaneet.  Uskon tämän pätevän useimpiin kirjoittajakoulutuksiin.  Nämä annit mainittiin toistuvasti:
– motivaatio, inspiraatio ja rohkaisu
– lukijat, rakentava palaute ja samanhenkinen seura
–uusia näkökulmia, unohtuneet ja uudet ilmaisut, muistojen elpyminen
– tutustuminen eri kirjailijoiden tyyliin
– jatkuvuus, tavoitteellisuus ja kalmanrajat (deadlinet)
– kaunokirjoittamisen teoriaa, ryhtiä tekstiin, kurinalaisuutta kirjoittamiseen
– Tietoa mm. koulutusmahdollisuuksista, kilpailuista ja kirjoitusoppaista

Kirjoittamisen tavoitteet voivat olla hyvinkin erilaisia: yksi osallistuja kirjoittaa omaelämäkerrallisia tarinoita jättääkseen ne jälkipolville, toinen vain nauttii kielen muotoilemisesta runoksi tai proosaksi. Pitempään kirjoittaneilla on usein selkeä päämäärä: kirjoituskilpailuun tai antologiaan osallistuminen tai jopa kokonaisen teoksen julkaiseminen. Viimeksi mainittuun lajiin kuuluvat hyödyntävät kaikki mahdolliset kirjoituskurssit. He etsiytyvät Suomeen jopa lukuvuoden tai kahden mittaisiin koulutuksiin. Kaipaamme vielä tällaista mahdollisuutta Pohjanlahden tänne puolelle. Toivomme myös tueksemme läänintaiteilijaa, jonka lääni kattaisi koko ruotsinsuomalaisen Ruotsin. 

Ruotsissa on saatavilla viikonloppukursseja, jotka ovat osallistujille täysin tai melkein ilmaisia koska ne toteutetaan vähemmistökielten elvytykseen suunnatuilla varoilla. Se on mahdollistanut vierailuni kirjoittajaohjaajana jo parissakymmenessä Ruotsin kunnassa. 

Suositun suomalaisen kirjoittajaohjaajan Taija Tuomisen toistuvia viikonloppukoulutuksia järjestetään ainakin Tukholmassa, Uppsalassa ja Malmössä. Kirjailija Maarit Turtiainen ohjaa puolestaan kouluikäisiä ja käsikirjoitustaan ruotivia.

Ruotsinsuomalaisten Kirjoittajien Yhdistys (RSKY) julkaisee kulttuurilehti Liekkiä, järjestää kirjoittajakoulutuksia ja tietoa niistä. Se jakaa myös joka toinen vuosi kaunokirjallisen Kaisa Vilhuinen –palkinnon ruotsinsuomalaiselle kirjailijalle. Suosittelenkin Liekin tilaamista ja kirjoittajayhdistykseen liittymistä. Tutustu heihin marraskuun messuilla Suomen Tukholman Instituutissa.

Jo mainitsemani luovan kirjoittamisen yliopistokurssi antoi minulle kaikkea mitä yllä luettelen. Sitä paitsi huomasin palaavani samaan ympäristöön, samojen ihmisten pariin ja samoihin teemoihin kaikissa harjoitustehtävissä.  Minua kannustettiin kasaamaan lyhyet tekstini kirjaksi. Tein sen lopulta. Tuloksena oli episodiromaani Taftihame, jolle myönnettiin Kaisa Vilhuinen 2011 -palkinto paljolti kirjan kielellisten ansioiden takia. Näin voi käydä.
Siis kynät sauhuamaan!

Tukholmassa 27. syyskuuta 2018
Paula Vartiainen, kirjoittajapedagogi

P.S. Tumban kirjastossa on mahdollisuus kokeilla ohjattua kirjoittamista 30.9, 7.10 ja 21.10. Se on avoinna kaikille, mutta ilmoittaudu osoitteeseen paula@finskan.se .  13.-14.10 pidettävä kirjoittajapaja  Tukholman Blackebergissä on tarkoitettu  kirjoittamisessaan jo vauhtiin päässeille.  Meänkielellä kirjoittaminen onnistuu Tukholman Söderissä pidettävissä lauantaitapaamisissa. Lisätietoa sivulta www.finskan.se.  

Kerttu Jokela 2018

Ruotsinsuomalaisilla kirja- ja kulttuurimessuilla on perinteisesti pidetty yllä myös suullista tarinankertomista, ja niin myös tänäkin vuonna.

KAHVIA, TARINOITA JA NAURUA

Kautta aikojen on kerrottu tarinoita. Niiden avulla on välitetty tietoa, taitoa moraalia ja uutisia ja tietenkin kuulttuuriperintöä sukupolvelta toiselle. Ihmiset ovat kerääntyneet kertomaan tarinoita leiritulen ympärille, ompeluseuroihin tai illanviettoihin. Tarinakahvilaan kokoonnutaan kertomaan omia tarinoita ja kuuntelemaan toisten edesottamuksia. Kun kertoja löytää yllättävän näkökulman se antaa uutta hohtoa arkipäiväiseen tilanteeseen. Jokaisen ihmisen elämä on tarinan arvoinen.

1950-luvulla televisio tukki ihmisten suut, ruotsalainen kirjailija Göran Palm (1931-2016) tapasi sanoa. Siksi hän aloitti Berättarkafé -toiminnan Tukholmassa 1980-luvulla. Vuosien mittaan Berättarkafé -idea levisi ja siitä tuli yleisnimitys erilaisille tarinankerronta tapahtumille.

Tarinan tuoreustakuu
Useimmiten osallistujat tuntevat toisensa tarinoiden kautta, harvoin henkilökohtaisesti. Tarinakahvila on eräänlaista improvisaatiotilanne. Harvat tietää tilaisuuden alkaessa, mitä hän seuraavan kahden tunnin aikana tulee kertomaan tai jättävää kertomatta. Ketkä kertovat? Miksi kertoja tuolla hetkellä tulevat ajatelleeksi juuri tiettyä asiaa tai tapahtumaa, ja miksi he haluavat kertoa juuri sen muille? Kukaan ei myöskään pysty ennakoimaan. Millaiseksi tilaisuus muodostuu riippuu osallistujista, heidän tarinoistaan, kuuntelijoiden aktiivisuudesta ja tietenkin puheenvuorojenjakajasta.

Ennen kuin kertominen alkaa puheenvuorojenjakaja käy läpi tarinakahvilan ohjeet. Hän kirjoittaa muistiin, mitä kukin on kertonut. Tärkein tehtävä on jakaa tasapuolisesti kerrontavuoroja ja olla tilaisuuden huomaamaton moottori. Jos muut kuin puheenvuorojenjakaja tekevät muistiinpanoja kertomatta tarkoitusta tai kysymättä lupaa, tämä saattaa vaikuttaa kielteisesti luottamukselliseen tunnelmaan. Kun tälläiset ”tarinavakoilijat” joutuvat kiinni, he paiskaavat usein muistiinpano- ja äänentaltiointivälineensä kasseihinsa ja poistuvat.

Demokraattinen tilaisuus
Tarinakahvilanohjeet on hyvä kerrata aina heti alussa, usein joukossa on joku ensikertalainen. Ne voi myös monistaa ja levittää pöydille. Muutama paperi sujahtaa kävijöiden taskuihin. Alussa puheenvuorojenjakaja koukuttaa kuulijoita esimerkein. Kaikki ovat olleet koulunpäättäjäisissä, kiirehtineet yleiseen kulkuneuvoon, astuneet väärään kulkuneuvoon, selviytyneet kiperistä tilanteista tai matkoista. Jokaisella on eno, täti tai työtoveri, jolla oli erikoisia tapoja tai jokin erityispiirre.

Jos osallistujia on vain muutama, jokainen voi esitellä itsensä kertomalla etunimensä tarinan. Ja hups kaikki ovat kertoneet huomaamattaan yhden tarinan. Usein käy niin, että kuulijat muistavat jälkeenpäin kertojan ja hänen tarinansa, mutta itse nimi unohtuu.

Työpaikkatarinat, kommunikointivaikeudet, ristiriidat, kaikenlaiset väärinkäsitykset ovat ehtymätön lähde. Usein tarinakahvilan aikana kehittyy joku teema esimerkiksi pyöräretki tai elämänkumppanin tapaaminen. Väärään junaan nousemisesta kehkeytyi kerran parin tunnin matkailu Ruotsin rautatiellä. Kaikki tarinat olivat tapahtuneet vuosikymmeniä sitten. Myös leipomisesta on jokaisella jotain kerrottavaa, yksi unohtaa hiivan taikinasta, toinen leipoo 6-vuotiaana syntymäpäiväkakunsa, kolmas selvittää taidonnäytteitään ja neljäs paljastaa olevansa ammattileipuri, jolle kerran sattui... Gluteeniallergikko muistelee yksityiskohtaisesti viimeisen ruisleipävoileivän syömistä.

Totta kai saa nauraa
Useimmat osallistujat kertovat lyhyesti ja hallitusti. Noin seitsemän minuutin tarina on sopivan pitkä. Pidempi tarina alkaa helposti rönsyillä ja voi vesittyä. Joku ensikertalainen voi protestoida taputtamiskieltoa vastaan, ja kyseenalaistaa myös tarinalle nauramisen. Mutta taputtaminen on arvottamista. Hauska ja vakava tarina ovat erilaisuudessaan samanarvoisia. Jälkimmäinen koskettaa kuulijoita enemmän, eivätkä he voi taputtaa yhtä innokkaasti sille kuin edelliselle. Sen vuoksi Göran Palm halusi, että puheenvuorojenjakaja tekee lyhyen yhteenvedon kaikkien tarinoista ja lopuksi kaikki taputtavat kaikille tarinoille.

”Tositarinoita”
Tarinoiden todenperäisyydestä vastaa aina kertoja itse. Tarinakahvilassa ei kerrota satuja eikä esitetä runoja, eikä lauleta tai lueta toisten kirjottamista teksteistä puhumattakaan. Sen sijaan vitsejä esimerkiksi Pikku-Kalle vitsejä voi kertoa vain siinä tapauksessa, että kertoja kertoo minä -muodossa. Voihan olla, että joku osallistuja on todella sanonut näin joskus. Oikeastaan ei ole mitään asiaa, mikä ei olisi voinut tapahtua jollekin. Se mikä meistä tuntuu mahdottomalta, on juuri silloin meidän kokemuspiirimme ja tietomme ulkopuolella. Sitä paitsi tarinakahviloissa kaikki on totta. Tarinoiden todenperäisyyttä ei kyseenalaisteta, eikä niistä tehdä kysymyksiä. Kuulija voi hienovaraisesti korjata mahdolliset virheellisyydet omassa tarinassaan.

Jokainen osallistuja vaikuttaa omalta osaltaan tilaisuuden onnistumiseen. Ketään ei pakoteta kertomaan mitään, kuunteleminen on sen sijaan pakollista. Monet ensikertalaiset vannovat tullessaan, että he vain ovat ”vain kuunteluoppilaita”, eikä heillä ole mitään kerrottavaa. Ennen kuin he itse huomaavatkaan, he ovat pyytäneet puheenvuoroa ja kertoneet ensimmäisen tarinansa.

Tarinoiden kertominen stimuloi muistia ja kehittää kieltä. Se edesauttaa myös vieraan kielen oppimista. Varsinkin kaksi- ja useampikieliset henkilöt pystyvät nopeasti ilmaisemaan asioita toisilla kielillä. Tarinankertominen elvyttää ja parantaa jo ehkä ruostuneen äidinkielen taitoa. Kertoja valitsee itse aiheen ja ilmaisutason sekä käyttämänsä sanat.

Tarinakahvilassa muistuu mieleen vanhoja juttuja. Kaikkein tärkein kahvilan anti on kuitenkin hersyvät naurunremahduksethan kuulemma takaavat pitkän iän.
Tarinakahvilan periaatteita ovat mm.
* Yksi kerrallaan kertoo ja muut kuuntelevat.
* Kaikki saavat kertoa tarinoita. Niiden todenperäisyysestä vastaavat kertojat itse.
* Kertoja saa olla vastaamaatta kuulijoiden kysymyksiin.
* Tarinakahvilassa ei lueta runoja tai novelleja, eikä myöskään kerrota muiden kirjoittamia tekstejä omina kokemuksina.
* Kenenkään ei ole pakko kertoa, mutta kaikilla on mahdollisuus.
* Lyhyet tarinat ovat jänteviä ja niissä on selkeä runko.
* Toisinaan joku tarina hiljentää osallistujat, eikä kukaan tohdi jatkaa heti. Muutaman minuutin hiljaisuus voi tuntua piinalliseltta, mutta se toimii kuin hautomo. Yhtäkkiä kaikilla on joku tarina
* Yksittäisille tarinoille ei taputeta, koska se on arvottamista. Joku tarina saattaa olla niin vaikuttava, ettei sille edes voi taputtaa. Tottuneen esiintyjän tarina taas saa valtavat suosionosoitukset, vaikka aihe olisikin lattea.
* Tarinakahvilan päätteeksi vetäjä tekee yhdenvedon tarinoista.
* Yhdessäolo päättyy yhteisiin suosionosoituksiin.

Kerttu Jokela on pitänyt tarinakahviloita etupäässä Tukholman seudulla vuodesta 2007

Juhani Niemi 2018

Satavuotinen sota?

Kirjailijat sisällissodan haavoja lääkitsemässä

Satavuotiasta itsenäistä Suomea juhlittiin ilon ja karnevaalin merkeissä, sen sijaan kuluvaa vuotta on vietetty kansallisen surun ja mielipahan varjossa. Kun on palattu vuoden 1918 kokemuksiin, on tavallaan taannuttu niihin vastakohtaisuuksiin, jotka purkautuivat tuon ajan taisteluissa. Sodan ristiriidoista kertoo myös se, millaista nimeä siitä on käytetty: on puhuttu yhtä hyvin vapaussodasta, kapinasta, luokkasodasta, sisällissodasta kuin kansalaissodastakin. Viimeisen puolen vuosisadan aikana vaihtoehdoksi on noussut neutraali nimitys ”vuoden 1918 tapahtumat”, mikä pohjautuu Veijo Meren tunnetun romaanin nimeen.

Koska vuoden 1918 tapahtumia on tänä vuonna kerrattu lukemattomissa kirjoissa, artikkeleissa, tv-ohjelmissa, seminaareissa ja muistotilaisuuksissa, ei ole ihme, että monet ovat saanet ähkyn. Helsingin Sanomien toimittaja Laura Hallamaa ilmaisi tuntemuksensa toukokuisessa lauantaiesseessä, jossa hän valitti ”pään räjähtävän siitä kaikesta tiedon määrästä, jota sata vuotta sitten soditusta sodasta pusketaan”.

Vuoden aikana on huomattu myös, ettei Suomen sisällissota ole vain suomalaisten asia. Kirjoja aiheesta on julkaistu myös muissa Pohjoismaissa. Näistä Maria-Pia Boëthiuksen dokumenttiteos Vitt och rött on herättänyt runsaasti keskustelua niin Ruotsissa kuin Suomessakin. Toinen kiinnostava esimerkki on tanskalaisen kirjailijan Kim Leinen romaani Kuilu, joka on julkaistu suomennettuna juuri tänä vuonna. Kuilussa kaksi tanskalaista veljestä osallistuu vapaaehtoisina suomalaisten välienselvittelyyn vuonna 1918. Eräässä haastattelussa Leine on arvioinut romaaninsa eetosta: ”Hänen mielestään Kuilun yksi kattavista teemoista on se, että sodasta voi aina palata, mutta sitä ei pääse koskaan pakoon. Se koteloituu sekä yksilöön että kansakuntaan.”

Ulkopuolisesta näkökulmasta tehdyt havainnot taistelujen traumatisoivasta vaikutuksesta osuvat kohdalleen. Sisällissota on muodostunut kokijoilleen kollektiiviseksi syyllisyyden lähteeksi, joka on kolmanteen ja neljänteen polveen jatkunut alitajuisena kipuiluna. Kirjailijoille se on merkinnyt haastetta ottaa ongelmat haltuun ja löytää niille sekä diagnoosi että lääkkeet.

Tampereen yliopiston Suomen kirjallisuuden emeritusprofessori Yrjö Varpio on laajassa artikkelissaan Sisällissodan pikkujättiläisessä (2009) käynyt läpi niitä lukuisia kuvauksia, joita vuoden 1918 sodasta on tuotu julkisuuteen. Hän esittelee kymmeniä teoksia alkaen sodanaikaisista taistelurunoista aina 2000-luvun historiallisiin romaaneihin, joiden inspiraationa ovat olleet vuoden 1918 tapahtumat. Sisällissodan pikkujättiläisen liitteenä julkaistuun luetteloon sisältyy yli 200 kaunokirjallista teosta sadan vuoden takaisesta sodasta. 2010-luvulla joukkoon on tullut julma määrä nimikkeitä lisää. Varsinkin vuoden 2018 kirjamarkkinoita voi luonnehtia sisällissodan kyllästämiksi.

Sisällissotaa ei ole vuonna 2018 taisteltu uudelleen vain kirjoissa. Myös kuvataide, teatteri ja jopa musikaalit ovat kantaneet kortensa kekoon. Tarjonnan laajuudesta kertoo äskettäin ilmestynyt Kukku Melkaksen ja Olli Löytyn toimittama teos Toistemme viholliset?. Se sisältää oivallisia analyysejä sodankuvauksista vuosikymmenten varrelta, myös ”juhlavuoden” monitaiteellisesta repertuaarista.

Vuoden 1918 traumojen purkamisessa keskeinen merkitys on ollut Väinö Linnan romaanisarjalla Täällä Pohjantähden alla. Erityisesti sarjan toinen, vuonna 1960 ilmestynyt osa huipentui sisällissodan draamaan, johon kirjailija haki uudenlaista näkökulmaa. Linna halusi näyttää sodan todellisuutta rivikansalaisen tasolta. Punaisen tai valkoisen totuuden sijasta hän tahtoi sodan kokemushistoriassa painottaa ”inhimillistä totuutta”.

Linnan sympatioiden voi lukea sijoittuneen sodasta kärsineiden puolelle. Näin hän täydensi vuoden 1918 kuvausperinteen sitä linjaa, jonka olivat heti sodan jälkeen aloittaneet F.E. Sillanpää, Joel Lehtonen ja Juhani Aho ymmärtämällä myös hävinneen osapuolen edustajia.

Väinö Linnan jäljillä sisällissodan kuvaustraditio on syventynyt tarkastelemaan taisteluita entistä enemmän yksilön perspektiivistä. Sodan olemuksesta on samalla kuorittu sen päälle kertynyttä kansallista tai ideologista paatosta.

Vuoden 2018 kirjasadon erityispiirteisiin kuuluu taistelujen jälkinäytöksen korostaminen. Esille ovat nousseet vankileirit, joiden olosuhteiden epäinhimillisyyttä on kuvattu niin tutkimuksen kuin kaunokirjallisuudenkin keinoin. Kirjamessuille saapuva kirjailija Sirpa Kähkönen on viimeaikaisessa tuotannossaan omistautunut tämän aihepiirin syväluotaukselle.

Väinö Linna totesi 1960-luvulla, että sisällissodan kummitus oli jo kyllin kauan pelotellut suomalaisia. ”On aika katsoa sitä suoraan silmiin. Silloin se häviää”, hän vakuutti. 

Nähtävästi satakaan vuotta ei ole hävittänyt kaikkia Linnan mainitsemia kummituksia. Siksi vielä vuonna 2018 kirjailijan tehtävänä on toimia terapeuttina ja pitää peiliä kansakunnan kasvojen edessä.       

Juhani Niemi 2017

Jenni Haukion TOP 10

Täyteläinen valikoima suomalaista runoutta

Ruotsinsuomalaisten kirjamessujen suojelija, presidentinrouva Jenni Haukio on toimittanut satavuotiaan itsenäisen Suomen kunniaksi runoantologian Katso pohjoista taivasta (Otava 2017). Yhteensä 367 runon valikoima 160 runoilijalta on todellinen runsaudensarvi, monipuolinen kattaus elävää ja koskettavaa lyriikkaa eri vuosikymmeniltä. Teoksessa on ikään kuin johdatuksena yksi osasto ennen itsenäisyyttä ilmestynyttä runoutta, jota hallitsee sikermä Eino Leinon sepitteitä, enimmäkseen hänen nuoruudentuotantoaan. Kun päästään itsenäisen Suomen runoihin, valikoimaa – hieman yllättäen – suorastaan dominoivat 1990-luvun ja 2000-luvun tekstit, uusimmat vuodelta 2016.
Millaiset runot ja runoilijat ovat Jenni Haukion suosiossa? Vastauksena kysymykseen tein pienen laskelman toimittajan mieltymyksistä. Tuloksena statistiikasta syntyi seuraava TOP TEN -taulukko (tekijän perässä runojen määrä):

Eino Leino             10
Eeva Kilpi               9
Paavo Haavikko     9
Eeva-Liisa Manner 8
Aila Meriluoto        8
Aaro Hellaakoski   7
V.A. Koskenniemi   7
Lassi Nummi          7
Pentti Saarikoski    7
Hannu Salakka       7

Leinon asema johtavana runoilijana on tavallaan odotusten mukaista – ovathan hänen runonsa kaikissa gallupeissa olleet kärkipäässä, ja niiden menestystä ovat siivittäneet sävelet ja eläytyvät tulkinnat tyyppiä Vesa-Matti Loiri. Myös Eeva Kilven nousu listoille on ymmärrettävää, kun tiedämme hänet paitsi Jenni H:n myös hänen puolisonsa suosikiksi. Erään haastattelun perusteella on pääteltävissä, että myös Ruotsin pääministeri Stefan Löfven ja hänen Ulla-rouvansa ovat mieltyneet Kilven runoihin, luonnollisesti Kerstin Holm-Lindqvistin ruotsinnoksina. 

Koskenniemi ja Hellaakoski ovat edustaneet maailmansotien välisessä Suomessa keskeisiä runoilijoita ja heidän sivuuttamisensa kansakunnan tuntojen tulkkeina olisikin vaikeaa. Haukion valikoimana kummankin runoissa korostuvat myös yksilölliset tunnot, intiimiyttä tai katoavaisuutta unohtamatta. Manner, Meriluoto, Haavikko ja Nummi puolestaan ovat sotienjälkeisen modernin runon läpimurron pioneereja, myös uuden sukupolven maailmankuvan muotoilijoita. Esimerkiksi Haavikolta valikoimaan on poimittu runoja neljän vuosikymmenen matkalta. Haavikko on otoksissa yhtä hyvin kansallinen ironikko kuin yksilöllisen surunkin tulkki. Meriluodolta valituissa runoissa pilkahtaa esiin myös Ruotsiin muuttaneiden suomalaisten arki.

Monenlaisiin tunnelmiin taipuu Pentti Saarikoskenkin runous, joka kasvaa 1960-luvun radikalismin maaperästä, mutta antaa tilaa myös yksityiselle kokemukselle, rakkauden ilolle ja nautinnoille. Saarikoski ei ole ainoa runoilija edustamassa vasemmiston ääntä tässä antologiassa. Karheata yhteiskunnallisuutta ja toisinajattelua valikoimaan mahtuu enemmänkin. Tässäkin suhteessa Katso pohjoista taivasta tavoittelee tasapuolisuutta, nostaa katon korkealle ja levittää seinät lavealle.

Vain yksi runoilija herättää top tenissä erityistä huomiota ja kysymyksiä. Hannu Salakka (1955–2003) julkaisi eläessään tusinan verran runokokoelmia ja sai kerran (teoksestaan Vihreän veden pohjalla, 1981) valtion kirjallisuuspalkinnonkin. Kirjallisuushistorioissa Salakka on lähes unohdettu, ja siksi Haukiota on kiittäminen, että hän on nostanut tämän persoonalliset runot uudelleen parnassolle. Hannu Salakka muistetaan etenkin luontorunoistaan, joiden tekijänä hän osoittautui herkkävireiseksi havaitsijaksi, kuten Jukka Koskelainen on Helsingin Sanomien nekrologissa kollegaansa kuvaillut. Salakan runoissa tavataan yleensä tarkkailija, joka laatii tuokiokuvia ja pysäyttää ajan. Sellaisena hän edustaa puhdasta runoutta vähän samaan tapaan kuin Risto Rasa, toinen luontorunoutemme klassikko, jonka tuotannosta on Katso pohjoista taivasta -antologiaan myös otettu keskimääräistä enemmän näytteitä.     

Juhani Niemi 2016

Olisiko Larin-Kyöstistä voinut tulla
ruotsalainen runoilija?

Suomen kansallisrunoilijoihin kuuluva Larin-Kyösti (oikeasti Karl Gustaf Larson, 1873–1948) kirjoitti vuosisadan vaihteessa elämäkerrallista hakuteosta varten selonteon omista juuristaan, jotka palautuivat Ruotsiin. Runoilijan äiti Josefina Wilhelmina Skog oli syntynyt Husby-Rekarnen pitäjässä, joka nykyisin kuuluu Eskilstunan kaupunkiin. Isä Gustaf Israel Larson taas oli lähtöisin Norrköpingistä. Kummankaan syntymäpaikat eivät siten olleet kovin kaukana Tukholmasta.

”Ei suvussa ole paroonia eikä kreivejä, jotka historia olisi ikuistuttanut, vaan käsityöläisiä ja talonpoikia ja moukaria ja kuokkaa ne ovat heiluttaneet”, Larin-Kyösti tiivisti äidinpuoleisen sukunsa luonnetta. Samalla runoilija oikoi riikinruotsalaista taustaansa vedoten sukunsa ”hieman vinoihin silmiin ja osaksi suomalaisiin piirteisiin”. Leikkiä laskien hän esitti, että ”kyllä varmaan niistä suomalaisista jotka Kustaa Vaasan aikoina ja sen jälkeen muuttivat Pohjanmaalta Värmlantiin tielle tipahti se minunkin kantaisäni!”

Kotiseudullaan palkkapiikana toiminut Larin-Kyöstin äiti muutti 1850-luvun puolessavälissä Suomen Turkuun, josta kärrykyydillä matkusti Helsinkiin. Suomen pääkaupungissa vuodesta 1859 lähtien hän palveli kymmenkunta vuotta valtioneuvos Reinhold Cygnaeuksen taloudenhoitajattarena. Samalla hän tutustui myös Reinhold Cygnaeuksen veljeen, estetiikan professori Fredrik Cygnaeukseen, jota aikalaisten keskuudessa pidettiin ”kaikkien hullupäisten suojelijana”. Yksi näistä suojateista oli Aleksis Kivi, Larin-Kyöstin myöhempi idoli ja kirjallinen esikuva.

Vastaavalla tavalla myös Larin-Kyöstin isä, ravintola-alalle ajautuneena, halusi pyyhkiä Ruotsin tomut jaloistaan ja lähti 1860-luvun lopulla etsimään onneaan itäisestä naapurimaasta. Kuten usein liikkuvien ihmisten kohtaloissa sattumalla on sijansa siinä, miten he asettuvat paikoilleen. Jälkimaailmalle ei ole jäänyt varmaa tietoa siitä, missä ja milloin Gustaf Larson tapasi maannaisensa Wilhelmina Skogin. Toisiinsa he ovat tutustuneet nähtävästi vasta 1870-luvun alussa.

Naimisiin Gustaf Larson ja Wilhelmina Skog menivät Helsingissä alkuvuodesta 1873 ja muuttivat pian Hämeenlinnaan, jossa tarjoutui mahdollisuus vuokrata kaupunginpuiston ravintola. Kesäkuun 5. päivänä samana vuonna pariskunnalle syntyi poika, esikoinen, joka sai nimen Gustaf isänsä mukaan. Kotikäytössä se muuttui tuttavallisesti Göstaksi, myöhemmin tutustuessaan suomalaiseen ympäristöön poikaa alettiin nimittää Kyöstiksi tai Kössiksi.

Ottaen huomioon vanhempien ruotsalaiset juuret herää kysymys, miksi Larsonin perheen esikoinen pantiin seitsenvuotiaana suomenkieliseen kouluun syksyllä 1880. Yksi syy siihen on voinut olla se, että Wilhelmina Larson oli palvellut Helsingissä piireissä, joissa fennomaaniset ajatukset olivat paljon esillä. Eräiden tietojen mukaan myös Gustaf Israel Larson oli kiinnostunut J.V. Snellmanin aatteista. Viime kädessä päätös suomalaiseen kouluun panemisesta perustui isän tahtoon, kuten Larin-Kyösti itse on vahvistanut.

Larin-Kyöstistä kehittyi Hämeenlinnan lyseon fennomaanisessa ilmapiirissä suomalaisista suomalaisin ja hämäläisistä hämäläisin runoilija. Pitemmässä perspektiivissä hänestä tuli maailmankansalainen, joka tapaili kaikille yhteisiä säveliä ja tulkitsi yleisinhimillisiä tuntoja. Äidinkieleltään ruotsalaisena ja sanataiteessaan suomalaisena hän eli kulttuurien ja kielten rajamaastossa, jossa liikkui silmät ja korvat auki vastaanottavaisena vaikutteille. Hänen tilanteessaan on jotakin samaa kuin Roald Dahlissa, jonka norjalaiset vanhemmat muuttivat Walesiin ja heidän kaksikielisestä pojastaan tuli brittiläinen kirjailija.

Vakiinnuttuaan kirjailijana Larin-Kyösti halusi valloittaa vanhempiensa synnyinmaan ja organisoi käännöshankkeen, jossa johtavat suomenruotsalaiset kirjalliset vaikuttajat saivat tehtäväkseen ruotsintaa hänen runojaan. Vuonna 1908 valmistuikin Söderström & C:o Förlagsaktiebolagin kustantama valikoima nimellä Dikter af Larin Kyösti (Gösta Larson). Se sai hyvän vastaanoton ja jopa August Strindberg lähetti siitä positiivista palautetta. Eräs kriitikko Ruotsissa ryhtyi pohtimaan runoilijan kotipaikan vaikutusta ja väitti, että jos Larsonin ravintola olisi sijainnut Porvoossa, Turussa tai Vaasassa – siis ruotsinkielisillä paikkakunnilla, ruotsalainen kirjallisuus olisi saanut yhden merkittävän runoilijan lisää! Kärjistäen kriitikko esitti, että Larin-Kyöstin runot oli teoksessa ikään kuin käännetty takaisin ruotsiksi.

Kirjoittaja on julkaissut elämäkerran Larin-Kyösti – kansanlaulaja ja kosmopolitti (Karisto oy 2016).

Liisa Paavilainen 2015

Avartavia kirjamessukokemuksia

Ruotsinsuomalaiset goes Åbo on Kulttuuri.se:n perinteinen otsikko Turun kirjamessuilla. Tänä vuonna Ruotsi oli messuilla teemamaana ja mukana olivat ruotsinsuomalaiset kustantamot, kirjakauppa ja moni muu.

Heti sisään päästyään kaikki messuvieraat saivat tutustua Arvet-näyttelyn esittelemiin ruotsinsuomalaisiin. Kuvat ja kuvaukset toisen polven edustajista saivat paljon kiinnostusta ja kehuja.

Ruotsinsuomaisista kirjailijoista oli ehdottomasti eniten esillä Tiina Laitila Kälvemark, jota haastateltiin Karkulahti-romaanista useaan otteeseen. Tiina oli myös paneelissa keskustelemassa Suomen ja Ruotsin yhtäläisyyksistä ja eroavaisuuksista mm. Erkki Tuomiojan kanssa  pian sen jälkeen kun hän oli ollut Turun yliopiston kirjallisuuden opiskelijoiden haastateltavana muiden ruotsinsuomalaisten kirjailijoiden kanssa.  Eveliina Suuniitty ja Iisa Tammisto olivat lukeneet Karkulahden lisäksi Maarit Turtiaisen, Jorma Keskitalon ja Väinö O. Laitin teoksia. Heille ruotsinsuomalaisten kirjojen lukeminen oli ollut avartava kokemus. Ajatuksia herätti erityisesti monien kansalaisuuksien identiteetti. He kysyivät myös kaikilta, miksi he ovat valinneet kirjoituskielekseen suomen. Jorma Keskitalon ja Väinö O. Laitin kohdalla valinta oli tapahtunut luonnostaan, vaikka molemmat totesivat tulevansa hyvin toimeen myös ruotsiksi. Väinö ei olisi voinut kirjoittaa saamenkielellä, koska kirjoitustapa on  muuttunut mitä hänen koulussa oppimastaan.

Maarit Turtiainen ja Tiina Laitila Kälvemark puolestaan kertoivat tekevänsä paljon työtä pysyäkseen kannoilla suomen kielen kehityksessä. Tiinalle kotiseudun murre on antanut kaikupohjan hänen ensimmäiselle romaanilleen. Maaritin uudesta romaanista Eilisen seitit turkulaiset lukijat löysivät kolme eri maata ja suhtautumistapaa: SuomI = ikävä menneisyys, Ruotsi = kädenlämmin turvapaikka, Turkki = intohimon ja tunteiden paikka. Salissa oli ihan mukavasti yleisöä.

Sunnuntaina Turun siirtolaisinstituutin järjestämään Dynaaminen ruotsinsuomalaisuus- seminaariin sen sijaan löysivät aika harvat.  Se jäi lähinnä ruotsinsuomalaisen sisäpiiriin tilaisuudeksi, ei ehkä niinkään kiinnostuksen puutteesta, vaan siksi että kulku saliin messuravintolan kautta oli vaikea löytää. Seminaarin kirjallisuusosuudessa vähemmistökirjallisuuden professori Satu Gröndahl  pohti, mitä ruotsinsuomalainen kirjallisuus on ja voiko ruotsiksi kirjoitettu olla ruotsinsuomalaista kirjallisuutta. Kirjailija ja ruotsinsuomalaista kirjallisuutta julkaiseva pienkustantaja Kaino Ranén kertoi tuotannostaan, erityisesti kahdesta viimeisimmästä romaanistaan Pilvet Kannaksen yllä ja Mierontie, jotka käsittelevät menetetyn Karjalan historiaa.  Runoilija Tuija Nieminen Kristofersson luki edellisenä yönä suomeksi kääntämänsä runon:

hötugans stämgaffel gav dig tonen till
den inre hemliga sången i alltings virvlande
i hörselorganens bensnäcka, i vattnets sugande
strömmar under branta strandbankar i de första
stjärnornas roterande mjölkskum över lagårdshimlen

Sen haluaisin vielä kuulla ja lukea suomeksi uudestaan, Tuijan Hämeenkyrön kuuron mummon muistoksi.

Pitkään aikaan en ole saanut jutella kirjallisuudesta, historiasta ja elämästä ylipäätään niin monen ruotsinsuomalaisen kanssa neljä päivää aamusta iltaan. Aika erikoinen kokemus; entisen kotimaan kamaralla olin ruotsinsuomalaisempi kuin koskaan.

Juhani Niemi 2015

Risto Räppääjä läpäisee kulttuurimuurit

Sinikka ja Tiina Nopola iskivät kultasuoneen, kun he vuosituhannen vaihteen lähestyessä ryhtyivät sepittämään tarinoita räppäävästä Risto-pojasta ja hänen tädistään Rauhasta. Räppääjien ympärille kietoutuneita lastenkirjoja on ilmestynyt vuodesta 1997 lähtien viisitoista. Jos lasketaan oheiskirjat, lukumäärä kasvaa vielä viidellä. Viime heinäkuussa julkaistiin sarjan uusin teos nimeltään Risto Räppääjä ja yöhaukka. Lisäksi ovat tulleet kuusi elokuvaa, näytelmä- ja musikaalisovitukset sekä 13-osainen animaatiosarja. Räppääjä-romaanit ovat saatavilla myös cd-äänikirjoina.

Räppääjä-kirjoihin pääsevät sujuvasti sisälle niin tytöt kuin pojatkin, yhtä hyvin viisivuotiaat kuin kuusikymmenviisivuotiaat. Läpäisykyvystä todistaa sekin, että Räppääjät ovat levinneet yli kulttuurimuurien. Ensimmäiset käännökset tehtiin ruotsiksi. Sittemmin sarjan teoksia on käännetty lähes kahdellekymmenelle kielelle, muiden muassa viroksi, puolaksi, bulgariaksi, japaniksi ja arabiaksi, viimeksi myös espanjaksi, turkiksi ja kiinaksi.

Risto ja Rauha Räppääjän kokemuksista rakentuu samalla tavalla omalakinen maailma kuin Tove Janssonin muumeista oheistuotteineen. Mitä kirjoissa sitten tapahtuu? Riston ja Rauhan elämä on vertauskuvallisesti yhtä vuoristorataa, sellaisena kuin sitä konkreettisesti kuvataan unkarilaisessa huvipuistossa teoksessa Risto Räppääjä ja kauhea makkara. Puistoseikkailun jälkeen niin Rauha kuin Ristokin pakenevat poliiseja etsintäkuulutettuina ja joutuvat vastuuseen tekemisistään. Juoni on elokuvista tuttua slapstickiä: hurjaa menoa ja uskomattomia tilanteita. Lastenkirjan lajinomaiseen logiikkaan kuuluu, että lopulta kaikki pulmat ratkeavat, ja tyypillinen kirja päättyy auvoiseen tunnelmaan.

Räppääjät testaavat komiikan teorioita. Nopoloiden vino huumori perustuu tietoisiin asennonvaihtoihin tai välimatkan ottamiseen. ”Elämä fokusoi sivuun, niin minäkin”, Sinikka Nopola on muotoillut motokseen. Tällä hän viittaa komiikan perinteiseen keinoon taittaa tragiikka siirtämällä kertomus äkkiä vähäpätöiseen sivuasiaan.

Räppääjä-kirjojen huumoriin sopii hyvin ns. inkongruenssiteoria: niiden juonirakenteet perustuvat paljolti yhteentörmäyksiin ja väärinymmärryksiin, usein konkreettisen ja abstraktin sekoittamiseen. Myös Henri Bergsonin klassisessa teoksessaan Nauru esittämät tilannekomiikan mallit soveltuvat hyvin Räppääjien tarkasteluun. Bergson kirjoittaa, että komiikan olemusta ja perimmäistä selitystä tavoiteltaessa on palattava vanhimpiin muistoihimme ja etsittävä lapsina hauskuttaneista leikeistä ensimmäisiä merkkejä siitä, mikä meitä naurattaa aikuisina. Bergsonin mukaan komiikan mekanismia voi verrata lumipalloon, joka kasvaa vieriessään, tai kaatuvaan korttitaloon. Tällaisia itsestään purkautuvia tapahtumaketjuja Räppääjä-kirjoissakin esiintyy.

”Kyllä pärjätään, kyllä varmasti pärjätään”, päähenkilö laulaa elokuvassa Risto Räppääjä ja polkupyörävaras. Globaalistuvassa maailmassa huumorilla kyllä pärjätään. Pärjäämisen eetoksesta laulaessaan Risto Räppääjä on omalla tavallaan oikeassa. Näiden menestyneiden lastenkirjojen naiivi huumori vie maailmalle suomalaisia perustyyppejä: vähän vinksahtaneita, mutta perin sympaattisia. Suomi-brändiin ne tuovat sopivasti uusia värejä ja vivahteita.

Liisa Paavilainen 2015

Tarinoita kerrottaviksi

Viimevuotiset kirjoita suomeksi tarinat antoivat paljon ajattelemisen aihetta. Olen lukenut yhtä ja toista yli 60 vuoden ajan, ja aika paljon myös ruotsinsuomalaisten kilpailuihin lähettämiä tekstejä, niitäkin jo 40 vuotta.

Nuorten kertomukset ovat olleet aika tavalla erilaisia kuin aikaisemmin lukemani. Kirjoittamisen mallit on saatu maailmasta, johon en ole erityisesti tutustunut, mielikuvitustolentoja tai onnettomia kohtaloita palautuu mieleen, kun muistelen viime syksyn lukukokemuksia.

Niihin eivät sovellu vanhat neuvot, jotka perustuvat omista kokemuksista kertoville. On ollut tavallista, että kirjoittaja ei halua ilmaista asiaansa suoraan, vaan se vaikea, kipeä asia tulee esiin kiertotietä, jää vihjailujen varaan. Aina ei pääse lainkaan selville, mistä pohjimmiltaan on kyse. Tekisi mieli päästä ravistelemaan ihmistä pääsemään estoistaan. Tähän ei viime vuonna juurikaan sorruttu.

Toinen asia, josta puhuttiin näytelmäkirjailijoiden seminaarissa hiljattain, on kliseiden välttäminen. Se on kuulemma kaikkein tärkeintä, jos haluaa luoda elävää tekstiä. Nuorille kirjoittajille tätä voisi soveltaa siten, että yrittää löytää uuden vinkkelin, josta lähtee liikkeelle.

Mielikuvitusta ruotsinsuomalaisilla nuorilla on ihan riittävästi, ja varsinkin jotkut vähän varttuneemmat kertojat hallitsivat juonen rakentamisenkin.

Odotan jännitysellä uusia tarinoita.

Juhani Niemi 2014

Vadelmavenepakolainen – suomalainen vai ruotsalainen elokuva?

Miika Nousiaisen romaaniin perustuva elokuva Vadelmavenepakolainen/ Hallonbåtsflyktingen on saanut ensi-iltansa lokakuun alussa sekä Suomessa että Ruotsissa. Ennen virallista kantaesitystä elokuva palkittiin Norjassa ”parhaana pohjoismaisena elokuvana”, mikä luonnollisesti viritti odotuksia suuresta läpimurrosta ja yleisömenestyksestä.

Itse näin elokuvan Suomessa jo elokuun alussa, kun se esitettiin Pentinkulman päivien, suomalaisen kulttuuritapahtuman, osa-ohjelmana Urjalassa. Hämäläisen kesäyön hämärässä näytetyn filmin katsojat hörähtelivät tyytyväisenä, kun niin suomalaisuuden kuin ruotsalaisuudenkin kustannuksella laskettiin leikkiä.

Elokuvan vastaanotto on ensi-iltareaktioiden perusteella ollut ristiriitainen kummassakin maassa. Tähtiä elokuva on saanut enimmäkseen kolme viidestä, jotkut ovat pitäneet sitä jopa floppina. “Det är inte kul trots Jonas Karlsson”, kirjoitti Helsingborgs Dagbladin arvostelija ja Ruotsin radion kriitikko säesti: ”Det är för kufiskt”.

Toisaalta Upsala Nya Tidningin filmipalstalla tähtiä annettiin neljä muun muassa sillä perusteella, että ”Det är oftast roligt att se filmer som skildrar Sverige ur andra synvinklar”. Suomessa Hufvudstadsbladetin kriitikko antoi vielä vahvemmin äänenpainoin tekijöille synninpäästön: ”Det här är nordiskt samarbete som mest och bäst, utan tvångströja, slips och festtal, men med massor av hjärta och lite grann smärta.”

Expressenin elokuva-arvostelussa kiinnitettiin kiinnostavalla tavalla huomiota myös elokuvan ajankohtaisuuteen Ruotsin äskeisten vaalien näkökulmasta: ”På något sätt känns det otroligt väl synkat att denna svenska komedi får premiär ett par veckor efter valet.” Vaaleissahan puhuttiin hyvinvointivaltion ylläpidosta, sen kansankodin, jota pitkään maata johtaneet sosiaalidemokraatit ovat olleet luomassa 1930-luvulta lähtien. Tämä on myös elokuvan keskeinen puheenaihe.

Nimenomaan Per Albin Hanssonin ja Olof Palmen perinnön nimiin vannoo Mikko Virtanen Nousiaisen alkuperäisessä romaanissa. Hän tahtoo muuttaa Ruotsiin sen takia, että siellä kaikki on hänen mielestään paremmin. Ruotsalaisten vadelmavenekaramellien makuun ihastunut Mikko lankeaa jopa rikosten polulle: hän murhaa itsemurhaa hautoneen ruotsalaisen Mikael Anderssonin saadakseen tämän identiteetin itselleen. Näin hän pääsee takaovesta Ruotsin kansalaiseksi ja jakamaan läheiseksi kokemansa kansankodin arvomaailman.

Nousiaisen vuonna 2007 ilmestyneestä romaanista, ruotsiksikin käännetystä, on otettu useita painoksia. Siitä on tehty myös teatteriversio. Romaanin filmatisointi poikkeaa monessa kohdin alkuteoksesta.

Alkuperäisteoksen arvioissa korostettiin kirjailijan olevan perimmältään vakavissaan. ”Armoton totisuus pohjustaa älykkään naurun Miika Nousiaisen romaanissa”, kirjoitti Antti Majander Helsingin Sanomissa. Elokuvasta vakavuus on kuitenkin lähes kokonaan häivytetty. Romaanissa Mikko Virtasesta tulee Mikael Andersson, kun hän tekee oikean murhan ja saa siitä passituksen vankilaan. Elokuvassa murha on vain feikkiä, kun myöhemmin käy ilmi, että Andersson on kalliolta putoamisen sijasta tarttunut turvaverkkoon!

Vadelmavenepakolainen on suomalaisten tuottama, mutta pääosin ruotsalaisten toteuttama elokuva. Alkuperäiskirjoitusta ovat muokanneet ruotsalaiset Erik Ahrnbom ja Daniel Karlsson. Elokuvan ohjaaja Leif Lindblom on taustaltaan ruotsinsuomalainen. Pääosassa on ruotsalainen näyttelijä ja kirjailija Jonas Karlsson.

Karlsson esittää suomalaista, joka opettelee puhumaan ruotsia riikinruotsalaisittain. Hän on opiskellut suomea muun muassa kuuntelemalla ruotsinsuomalaisen Sisuradion lähetyksiä. Harvat suomenkieliset repliikit tähtinäyttelijä selvittää ammattitaidolla – onhan hän sovittautunut aiemmin esimerkiksi Kustaa III:n ja August Strindbergin nahkoihin.

Onko tämä Göteborgissa ja Helsingissä kuvattu elokuva viime kädessä suomalainen vai ruotsalainen?
Ehkä voi vastata, että se on luovan hulluuden hengessä kumpaakin. Kansalliset stereotypiat eivät tässä filmillisessä kohelluksessa kaadu, mutta hauskalla tavalla niitä kyllä ravistellaan. 

Kirjoittaja on Tampereen yliopiston Suomen kirjallisuuden emeritusprofessori, joka asuu nykyään Tukholmassa.