| |
|
| |
|
| |
Maarit Turtiainen
Tervetuloa synttäreille!
Joskus kliseinen sanonta on paikallaan: aika rientää kun on hauskaa. Yhtäkkiä ovat jo kymmenennet Ruotsinsuomalaiset kirja- ja kulttuurimessut käsillä. Hauskaa on ollut, kun on voinut tarjota kävijöille korkeatasoista ohjelmaa, kasvattaa messuja monipuoliseksi kulttuuritapahtumaksi ja ruotsinsuomalaisten kohtaamispaikaksi.
Joukko Tukholman yliopiston luovan suomen kirjoituskurssille osallistuneita naisia perusti q-manus ryhmän, jonka puitteissa he kokoontuivat ja kirjoittivat ahkerasti. Syksyllä 2009 ryhmä kutsui koolle kulttuurista kiinnostuneita ruotsinsuomalaisia, perustettiin yya-verkosto kehittämään ruotsinsuomalaista kulttuuria. Ajatus messuista rupesi itämään. Tukholman Suomi-instituutti ryhtyi yhteistyökumppaniksi ja Finn-Kirjan kautta haettiin rahoja ensimmäisiin, vuonna 2010, pidettyihin messuihin. Seuraavana vuonna perustettiin oma yhdistys Ruotsinsuomalaisen kulttuurin ystävät, Kulttuuri.se. SuomiArt lähti mukaan toimintaan ja kirjamessut kehittyivät kirjamessuista kulttuurimessuiksi. Kirjallisuuden ja kuvataiteen lisäksi messuilla on tarjottu musiikkia, teatteria, ja runoesityksiä.
Kuusi vuotta sitten yhdistys järjesti ensimmäistä kertaa ruotsinsuomalaisille lapsille ja nuorille tarkoitetun kirjoituskilpailun rohkaistakseen heitä kirjoittamaan suomeksi. Voittajat on aina palkittu messuilla ja tänä vuonna raati on koonnut voittajien parhaat tarinat antologiaksi Aivoissa sinikeltaista, sydämessä sinivalkoista.
Viitenä vuonna Kulttuuri.se kävi markkinoimassa ruotsinsuomalaista kirjallisuutta Turun kirjamessuilla, mutta kun Ruotsalaissuomalainen kulttuurisäätiö ei enää myöntänytkään 20 000 kruunun avustusta matkoihin ja hotelleihin, laitoimme rukkaset naulaan tämän homman osalta. Messujen osalta emme aio tätä tehdä, vaikka kaiken hauskan keskellä on myös vuodatettu hikeä ja kyyneleitä. Töitä on tehty pienellä, liian pienellä porukalla, kun on ollut vaikea saada lisää puurtajia mukaan. Vuosien varrella monet ovat tehneet osansa messujen hyväksi, heillä hyvin lämmin kiitos tästä. Alkuperäisestä porukasta on jäljellä vain kaksi, puheenjohtaja ja kassanhoitaja.
|
Maarit Turtiainen, pj. kulttuuri.se
Vuosien saatossa noin seitsemänkymmentä ruotsinsuomalaista kirjailijaa on osallistunut messuille, heidän joukossaan nimekkäät Asko Sahlberg, Tiina Laitila Kälvemark, Tuija Nieminen Kristofersson ja Susanna Alakoski. Tämän lisäksi messuilla on vieraillut suomalaisen kirjallisuuden huippunimiä mm. Kjell Westö, Laura Lindstedt, Sirpa Kähkönen, Riikka Pelo, Antti Tuuri, Sinikka Nopola. Tämän vuoden ohjelma on syntymäpäivämessuille sopiva: runsas, laadukas ja monipuolinen. Ja sen päättää upeasti Uusiteatterin koostama ruotsinsuomalaisen runouden sikermä. Ja erityisen iloisia olemme siitä, että voimme lopuksi ottaa rennosti, minglailla ja kuunnella Heidi Lehdon esittämää ruotsinsuomalaista kevyttä musiikkia.
Lämpimästi tervetuloa!
|
|
| |
| |
Hanna Männikkölahti
Selkokirjoja suomen kielen oppimisen avuksi
Haluaisitko lukea kirjallisuutta suomeksi, mutta suomenkieliset romaanit tuntuvat liian pitkiltä ja vaikeilta? Tai tiedätkö jonkun muun, jolle "tavallinen" suomi on hankalaa?
Selkokirjat tarjoavat ratkaisun.
Selkokirjat voivat olla suoraan selkokielelle kirjoitettuja kirjoja tai selkomukautuksia jo olemassa olevista kirjoista. Selkokirjojen sanat ja kielioppirakenteet ovat helpommat kuin yleiskielisissä kirjoissa. Jos selkokirja on mukautus jostain toisesta kirjasta, tekstiä on lyhennetty paljon. Juoni ja tunnelma ovat kuitenkin samat kuin alkuperäisessä kirjasssa.
Suomessa ilmestyy vuosittain noin 25 uutta selkokirjaa, ja selkokirjat saavat koko ajan enemmän näkyvyyttä mediassa. Valitettavasti selkokirjoja ei kuitenkaan myydä kovin monessa kirjakaupassa, joten helpoin ja nopein tapa hankkia kirjoja on tilata niitä verkkokaupasta tai lainata kirjastosta.
Olen koulutukseltani äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Asun Jyväskylässä ja opetan suomea aikuisille suomenoppijoille Skypen kautta. Lisäksi selkomukautan romaaneja.
Ensimmäinen mukauttamani romaani oli Salla Simukan trilleri Punainen kuin veri. Mukautin sen vuonna 2016, kun osallistuin Selkokeskuksen Iloa selkokirjasta! -hankkeeseen. Olin sitä ennen lukenut vain muutaman selkokirjan ja käyttänyt selkouutisia opetuksessani.
Minulla oli hieno mahdollisuus luettaa selkomukautustani eräällä opiskelijallani, joka kertoi minulle, milloin ja miksi teksti oli liian vaikeaa. Sain paljon palautetta myös kustannustoimittajaltani. Olen siis oppinut kirjoittamaan selkokieltä kirjoittamalla, mutta nykyään on myös mahdollista osallistua selkokielen kursseille.
Mukautan noin kaksi kirjaa vuodessa. Valitsen kirjat itse, pyydän lupaa alkuperäiseltä kirjailijalta ja etsin selkokirjalle kustantajan.
|
Hanna Männikkölahti
Foto: Agata Anttonen
Selkomukauttaminen on mielenkiintoista ja hauskaa työtä.
Luen alkuperäisen kirjan huolellisesti ja valitsen tarkasti, mitkä asiat säilytän selkomukautuksessa ja miten helpotan kieltä. Minun täytyy huolehtia erityisen hyvin siitä, että alkuperäisen kirjan juoni, tyyli ja tunnelma säilyvät.
Olen mukauttanut yhteensä kahdeksan selkokirjaa. Vuoden 2019 kirjani ovat Eve Hietamiehen Yösyöttö, Kari Hotakaisen Tuntematon Kimi Räikkönen ja Vuokko Hurmeen Kiepaus. Yösyöttö kertoo miehestä, joka jää yksin vastasyntyneen vauvan kanssa. Tuntematon Kimi Räikkönen on Formula 1-kuljettajan elämäkerta ja Kiepaus on jännitttävä lastenromaani maailmasta, joka on kääntynyt ylösalaisin.
Suosittelen usein selkokirjoja omille opiskelijoilleni ja olen iloinen, kun he innostuvat lukemisesta. On aina hienoa kuulla, että kirjoittamani selkokirja on ollut jollekulle ensimmäinen suomenkielinen kirja.
Selkokirjat sopivat hyvin kenelle tahansa, joiden suomen kielen taito ei riitä yleiskielisen kirjan lukemiseen ja jotka haluavat parantaa kielitaitoaan lukemalla. Esimerkiksi toisen ja kolmannen polven ruotsinsuomalaiset voivat lukea selkokirjoja, kehittää suomen kielen taitoaan ja oppia samalla vaikkapa Suomen historiasta ja suomalaisesta kulttuurista. Haaveeni on, että myös Ruotsin kirjastoista voisi lainata suomenkielisiä selkokirjoja!
Voit tutustua selkomukautuksiini osoitteessa www.hannamannikkolahti.com Voit tilata selkokirjoja esimerkiksi Avain-kustantamolta https://avain.net/tuoteryhma/selkokirjojen/3828121 tai Selkokeskuksen kirjakaupasta https://selkokeskus.fi/selkokirjallisuus/kirjakauppa/
|
|
| |
| |
Liisa Paavilainen
Nina Wähän Testamente
Uusi kirjallinen aluevaltaus Tornionlaaksosta
Murha-arvoitus, sukukronikka, sukupolviromaani, suurperheen kehitystarina Suomen Tornionlaaksossa. Nina Wähän August-palkintoehdokkaaksi nimitetty Testamente on kaikkea tätä ja paljon muuta. Kirjailijana hänen oli pakko kirjoittaa ihmisistä, joiden elinehdot ja kohtalo olisi muuten jäänyt unohduksiin. Karjalassa 1920-luvulla syntynyt mummo ei edes saanut käydä koulua, eikä olisi voinut kuvitella millaista elämää minä elän, Nina toteaa. Liisa Paavilainen tapasi kirjailijan lokakuussa ja haastattelee Nina Wähää Ruotsinsuomalaisilla kirjamessuilla.
Tukholmassa kasvaneen kirjailijan suomalaiset juuret
Nina Wähä kertoo oppineensa puhumaan suomeksi, mutta lukemaan ruotsiksi. Ensimmäiset elinvuotensa ja lapsuuden kesät hän vietti mummon luona Aapajärvellä. Suomen Tornionlaaksossa oma kieli oli itsestäänselvyys, Ruotsin puolella syntyneiltä se alkoi olla katoamassa. Äidin vaihdettua puolisoa Tukholmassa myös tyttärestä tuli ruotsinkielinen. Suvun luona Nina sai pienestä asti kuulla jännittäviä tarinoita, mutta vasta vanhempana hän oppi analysoimaan kuulemiaan puheita. Joku on aina vihoissa jonkun toisen kanssa, ja lopulta ei enää tiedä mikä on totta ja mikä ei.
Kolmannessa kirjassaan Nina Wähä kertoo omista juuristaan, mutta kirjoittaa vapaasti suvun kertomuksien pohjalta oman elämän jokaiselle romaanihenkilöille. Hän purkaa perhetraumoja ammentaen voimaa Tornionlaakson suullisesta tarinankertojaperinteestä ja kasvattaa itselleen kaikkitietävän kertojanäänen, joka ei kaihda mitään. Tornionlaakso on kauan ollut Ruotsin tuntemattomin kolkka kaukana pohjoisessa Suomen rajan pinnassa. Kirjailijoiden ansiosta siitä on tullut myyttinen seutu, jonka maisemat, ihmiset ja kielet ovat päässeet näkyviin ja kuuluviin maailmalla. Nina Wähä on tuonut uusia ulottuvuuksia tähän kuvaan.
Tornionlaakso ruotsalaisessa kaunokirjallisuudessa
Toimittajavuosieni aikana olen saanut tutustua Tornionlaaksoa ruotsalaisille tutuksi tehneen kolmen kirjailijan tuotantoon ja elinympäristöön unohtumattomilla matkoilla Kukkolankoskella, Överkalixissa ja Pajalassa. Gunnar Kieri kirjoitti meänkielisen pojan kasvutarinat jo 1970-luvulla, Bengt Pohjanen on kertonut kolmella kielellä mm. uskonelämästä ja salakuljetuksesta väylän molemmin puolin, Mikael Niemi kirjoitti Pajalan maailmankartalle vuonna 2000 August-palkitulla romaanillaan Popularmusik från Vittula, joka on käännetty 30 kielelle. Nina Wähän kanssa sovin tapaamisesta kotikulmilla tutussa kahvilassa. Hän kertoi, että jo ennen August-ehdokkuutta Testamente oli päätetty kääntää 10 kielelle.
Tukholmassa kasvaneen Ninan suomalaiset juuret ulottuvat Soanlahdelta Aapajärvelle. Luovutetun Karjalan pienin kunta ja Tornionjoen itäpuolen pikku kylä ovat sekä Ruotsissa että Suomessa tuntemattomia korpiseutuja. Ruotsalaisessa nykykirjallisuudessa evakot ja sotatraumojen aiheuttama perhehelvetti ovat uusi aluevaltaus.
Suku on pahin, mutta hyvä aihe
Jos katsoo tarkkaan himmeää kuvaa Testamente-kirjan kannessa, erottaa kaksitoista saman näköistä naamaa, joista erottuu kolme naista. Yksi heistä on Nina Wähän äiti. Kuvaa peittävät tikkukirjaimilla kirjailijan saatesanat: Tämä on tarina Toimin perheestä, kaikkien elämään vaikuttavista tapahtumista… Tarkoitan äiti Siriä, isä Penttiä ja kaikkia heidän lapsiaan, niitä, jotka elävät ja niitä, jotka eivät elä enää, ja niitä, jotka eivät vielä ole syntyneet.
Takakannessa kirjailija lupaa: Anna elämäsi minun käsiini, niin johdatan sinut tummien ja valoisien aikojen läpi. Loppukaneetiksi on merkitty: Nina Wähän uusi romaani ei muistuta mitään muuta. Se pitää paikkansa, koska lukiessa yllättyy koko ajan, vaikka kaikkitietävä kertoja ennakoi tapahtumia joka luvun alussa. Kirja alkaa selityksillä: Toimi on hassu nimi toimintahäiriöiselle perheelle, tapahtumapaikkana on suurimmaksi osaksi maatila korvessa Suomen Tornionlaaksossa, eletään 1980-luvun alkua ja perheessä oli niin paljon lapsia, että heistä on hankala pitää lukua. Sitten seuraa pitkä nimilista tärkeimmistä henkilöistä ja käännös lasten suomalaisista nimistä Helmi, Onni, Lahja, Valo ja Voitto. Hirvo tuo mieleen sanat hirvi ja hirveä.
Kolmas romaani syntyi kirjoittamisen pakosta
Nina Wähän kolmatta romaania saatiin odottaa yhdeksän vuotta. Hänen kertojanlahjansa ilmenivät jo vuonna 2007 ilmestyneessä esikoisteoksessa S som i syster, joka kertoo kahden erillään kasvaneen sisaren suhteesta. Kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt Titta inte bakåt! kuljettaa rinnakkain kahden sukupolven tarinaa. Bulgarialainen nuori pakolainen vuoden 1968 kokemuksineen vertautuu nuoreen 2010-luvun kyyniseen tukholmalaisnaiseen, joka ei koskaan kerro ihmisille totuutta. Alusta asti Wähän aihealueita ovat olleet identiteetti, perhesuhteet ja sukupolvien kohtaaminen sekä tarinoiden todenperäisyyden kyseenalaistaminen.
|
Nina Wähä kertoo kirjoittavansa vain silloin, kun hänen on pakko. Testamente piti kirjoittaa monesta syystä. Karjalassa 1920-luvulla syntyneen mummon muistinmenetyksen takia hänen elämäntarinansa oli unohtumassa. Nina halusi kuvata katoamassa olevaa todellisuutta, mutta myös näyttää lapsilleen, että voi olla hyvä muussakin kuin Cathering-firman hoitamisessa. Nuorempana hän on ollut Indie-pop yhtyeen solisti ja näytellyt pääosaa elokuvassa Babylonsjukan. Nykyään hän myös pitää kursseja kirjoittajille.
Luettuani hänen kirjansa uskon, että taitavan tarinankertojan kirjoittamisinnon taustalla on myös tarve kaivautua ihmismielen syövereihin, muotoilla kysymyksiä ja vastauksia omien elämänkokemuksien pohjalta, antaa romaanihenkilöiden luoda itse itsensä ja kommentoida sarkastisesti tapahtumien kulkua. Tuloksena on 417 sivua mukaansatempaavan rajua tekstiä.
Neljäntoista päähenkilöä
Nina Wähä kertoo, että hän alkoi pitkän tauon jälkeen kirjoittaa novelleja. Hän loi uusia henkilöhahmoja suurperheeseen, kun ei tiennyt miten jatkaa yhden tarinaa. Lopulta niistä kuitenkin muotoutui romaani. Sisarten väliset voimasuhteet sekä se, millaisina he toisensa näkevät, vaikuttavat ratkaisevasti eri perheenjäsenten tarinoihin.
Kysymykseen onko nimivalinnoilla ollut vaikutusta siihen, millaisia ihmisiä heistä on tullut, Nina vastaa joutuneensa vaihtamaan joitakin nimiä, koska ensimmäiset lukijat eivät kyenneet erottamaan kaikkia V-alkuisia henkilöitä. Mutta Lahja ei ollut nimensä veroinen, hänestä oli tulossa kaikkea muuta kuin lahja omille vanhemmilleen. Hän oli hyvin onneton, kunnes löysi itsensä, kertoo Nina Wähä ja paljastaa välillä itsekin yllättyneensä siitä mitä heille tapahtui.
Kerron kirjaa lukiessani ajatelleeni, että jotkut romaanin henkilöt ovat kuin koteloituneita toukkia, jotka lopulta puhkeavat oikeaan olomuotoonsa. Samalla ihmettelin, kuinka samojen vanhempien lapsista voi kehittyä niin erilaisia ihmisiä. Ninan mukaan suuressa lapsilaumassa jokainen joutuu kasvattamaan toistaan ja hakemaan oman paikkansa, ottamaan tilaa jostain mikä on jäänyt muilta yli. Monet perheen jäsenistä kokevat kasvuympäristönsä ahdistavana, mutta heillä on onneksi mahdollisuus paeta, muuttua uusiksi ihmisiksi Tukholmassa, Helsingissä tai vielä kauempana. Erityisen vaikeaa sopeutuminen on homoseksuaalisilla lapsilla, joiden selviämistarinat myös poikkeavat toisistaan.
Umpimielinen isä ja valoisa äiti
Toimin perheessä Aapajärvellä ehtii tapahtua paljon, ennen kuin lukija saa tietää 14 lasta synnyttäneen äidin koettelemuksista, joista huolimatta hänellä on ollut iloinen lapsuus. Siri oli 14-vuotias tavatessaan Pentin talvisodan aikana. Ankaran äidin armoilla puutetta ja nälkää kokemaan joutuneelle tytölle avioliitto haavoittuneen sotilaan kanssa ja muutto evakosta Suomen kaakkoislaidalta kauas pohjoiseen tuntui oikealta ratkaisulta. Pentin on äidin kuoltua kasvattanut ruotsalainen äitipuoli, lestadiolainen pappisisä jäi kaukaiseksi. Nuoripari sai asuakseen maatilan Aapajärveltä, rakensi talon, kasvatti karjaa ja lapsilukua. Kumpikaan ei selvinnyt vaurioitta kahden ensimmäisen lapsen kuolemasta. Pentistä tulee kotityranni, jonka raivokohtauksia kaikki pelkäävät. Vanhimman tyttären kotiinpaluu käynnistää prosessin, joka muuttaa kaikkien elämän. Onnettomuuksista ja ilkeistä teoista lukiessa on hyvä pitää mielessä Nina Wähän toteamus, että hän halusi kirjoittaa Sirille onnellisen loppuelämän ja että perheen asenteen mukaan ainoa tapa selviytyä vaikeista asioista on nauraa niille.
Testamentti suomeksi ensi vuonna
Wähän suuri suku ei vielä ole päässyt kirjaa lukemaan, koska useimmat eivät ymmärrä ruotsia. Ninan äiti on ilmoittanut olevansa tyytyväinen lukemaansa, jopa hieman ylpeä, vaikka kaikkea kerrottua ei ole oikeasti tapahtunut. Tämän vuoden aikana Nina Wähä on kiertänyt tapaamassa lukijoitaan eri puolilla Ruotsia ja odottaa nyt innolla suomalaisten reaktioita. Samalla hän uskoo oppivansa puhumaan suomea vähän paremmin. |
|
| |
| |
Asko Sole
Suomen instituutin kirjasto 125 vuotta
Suomen instituutin kirjasto aloitti hyvin vaatimattomana kiertävänä kotikirjastona vuonna 1894. Vuosikymmenien saatossa siitä on kehittynyt monipuolinen toimipiste Tukholman keskustassa. Tänään kirjastossa on 19 000 nimikettä, fyysisten kirjojen lisäksi tarjotaan ääni- ja e-kirjoja, elokuvia sekä aikakausi- että sanomalehtiä.
Suomen instituutin kirjasto on jatkumoa jo 1894 aloittaneelle Tukholman Suomalaisen Seuran kirjastotoiminnalle. Joukko Tukholmassa asuvia suomalaisia kokoontui 11.2.1894 Skeppsbron 10:een perustamaan suomalaisen seuran. Suomalaisen seurakunnan ja valtion viroissa olleet henkilöt olivat jo 1880-luvulla toimittaneet suomalaisia lehtiä ja kirjallisuutta Tukholman suomalaisille. Oman seuran ja kirjaston perustaminen oli tullut ajankohtaiseksi kysymykseksi ja tavoitteeksi. Tukholmaan venäläisvainon vuoksi muuttaneet suomalaiset virkamiehet ja yliopisto-opettajat tekivät aloitteen kirjaston perustamista ja TSS:n kokouksessa päätettiin perustaa kirjasto seuran yhteyteen.
Kirjasto aloitti toimintansa virallisesti 4. maaliskuuta 1894 vaatimattomin resurssein. Kirjasto toimi ”kiertävänä kotikirjastona”, jonka lainaustoiminnasta vastasivat TSS:n jäsenistö. Tukholman Suomalainen Seura oli tilannut jäsenilleen luettavaksi Suomesta lehdet; Kaiku, Pohjalainen, Savo-Karjala ja Uusi Suometar, myöhemmin 1910-1920-luvuilla TSS:lle ja sen perustamalle kirjastolle tilattiin mm. Kansan Lehti, Työmies, Sosialidemokraatti-lehti ja Åbo Underrättelser.
Kirjasto kirjoineen ja lehtineen luovutettiin 6. helmikuuta 1914 Tukholman Kansankirjastolle. Kansankirjastot olivat kirjastoja, jotka saivat kuntien ja valtion tukea.
Välivuosien jälkeen kirjaston toiminta alkoi uudestaan vuonna 1935 Tukholman Suomi-toimiston tiloissa. Vuonna 1939 kirjaston nidosmäärä oli n. 300 kappaletta ja lainauksia oli viitisensataa. Sotavuosien aikana ja sen jälkeen kirjalainausten määrä nousi tasaisella tahdilla.
TSS:n kirjasto jatkoi toimintaansa seuran yhteydessä, samoissa toimitiloissa seuraavat lähes neljäkymmentä vuotta. Pienistä määrärahoista ja hankinta-avustuksista johtuen sotien jälkeen, etenkin 1950-1960-luvuilla lahjoituksena saadut kirjaerät olivat tärkeässä roolissa lainaajille.
|
TSS luovutti kirjaston Suomitalo-säätiön hallintaan 1978 ja toiminnasta sen jälkeen vastuun kantoi Suomen instituutti. Syksyllä 1997 Suomen instituutin kirjasto avattiin uudistetuissa tiloissa osoitteessa Snickarbacken 4 Tukholman keskustassa. Suomen instituutin kirjasto on nykyisin opiskelijoiden, tutkijoiden ja suomalaista kirjallisuutta lukevien kohtauspaikka.
Kirjastossa on nykyisin 19000 media-nimikettä; suomalaista, ruotsinsuomalaista ja suomenruotsalaista kauno- ja tietokirjallisuutta ja äänikirjoja. Lisäksi kirjastosta on mahdollisuus lainata musiikkiäänitteitä ja filmejä, kirjastossa on yleisön käytettävissä myös kuuntelulaitteita ja tietokoneita. Kirjaston kirjoista kymmenisen prosenttia on ruotsinkielisiä.
Ruotsinsuomalaisten kirjailijoiden kirjat kirjasto on pyrkinyt hankkimaan heti niiden julkistamisesta. Suomen instituutin kirjasto on osaltaan ollut edistämässä ruosukirjailijoiden teosten tunnettavuutta.
Instituutin kirjaston laaja-alaisesta kirjatarjonnasta on mahdollista ottaa luettavaksi proosa-, lyriikka-, ja draamakirjallisuutta. Klassinen ja moderni kirjallisuus klassikkokirjailijoilta ja tuntemattomimmilta esikoiskirjailijoilta kirjailijan taustoihin katsomatta ovat hyvin esillä.
Ei voi verrata sitä kirjastoa nykyiseen, jota TSS:n johtokunnan jäsenet (Viestin toimittajat) pitivät vuosina 1918-1920. Torsgatan 2-6:n vinttihuoneessa sijainneessa Viesti-lehden toimituksessa oli lainakirjoina enimmäkseen Marxin, Anatole Francen, Gogolin ja muiden venäläisten kirjailijoiden klassikkoteosten lisäksi vasemmistolaisia propagandajulkaisuja, sosialismin ja kommunismin teorioihin liittyviä suomeksi käännettyjä poliittisia ”oppikirjoja”.
Suomen instituutin kirjasto saa nykyään vuotuisen tuen muun muassa Ruotsin Kulttuurineuvostolta. Kirjaston toiminta on poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumatonta. Kirjasto tekee arvokasta työtä ruotsinsuomalaisesta ja suomalaisesta kirjallisuudesta ja kulttuurista kiinnostuneiden hyväksi. |
|
| |
| |
Nuorena toimittajana 1970-luvun alussa Göteborgissa
Leena Häyrynen, toimittaja
Sveriges Radion suomenkielinen toimitus perustettiin viisikymmentä vuotta sitten, syksyllä 1969. Sisuradion Kesäpuhuja-ohjelmassa kerron omaa tarinaani ja kokemuksia radiovuosilta.
Seison Göteborgin asemalla, minulla on selässä savottareppu, repussa ruotsalaisen mahjongin samettihousut, pullo lakkalikööriä ja mitä nyt vihertävänruskeeseen suomalaiseen kulttireppuun mahtuu. Kainalossa minulla on Thelma Aulio-Paanasen, ei ihan pieni grafiikkatyö ”Enkeli lumessa”.
Kirjoituskonetta en muista, mutta sekin oli oltava koska aloitan toimittajan työt Göteborgissa.
On elokuu 1972. Samana kesänä olin liftannut yksin Amsterdamiin ja Pariisiin. Pariisissa söin hampurilaisia lihavien jenkkituristien kanssa, hienompiin ravintoiloihin en rohjennut mennä.
Poikaystäväni, jenkkiläinen desertööri, jonka Vietnamin sotaan joutumisen uhka oli ajanut Ruotsiin, oli Münchenissä jonkun toisen kanssa.
Göteborgiin muutin yksin. Täytin sinä syksynä kaksikymmentäviisi vuotta ja jo vuosia olin elättänyt itseni toimittajana.
Sukunimeni Häyrynen olin oppinut tavaamaan Harald, Ärlig, Yngve, Rickard, Yngve, Niklas, Erik, Niklas, Häy-ry-nen. Etunimi Leena oli jo helpompi, Leena med två ee.
Pillupankit ja paskaringit
1970-luvun alussa Göteborg eli kiihkeästi. Keskustan kulttuurikapakan Kometenin pöydissä keskusteltiin yötä myöten kiivaasti kuuluvatko Volvon siivoojat työväenluokkaan ja tuottaako siivoaminen Marxin määrittelemää lisäarvoa. Vasemmisto oli 1970-luvulla voimissaan, oli SKP, KFML, Kfml R, MLK…
Feministiyhdistys Grupp åtta piti kokousta Göteborgin kaupungin kirjastossa. Sieltä on valokuva missä minulla on naisliikkeen Kvinnobulletin lehti sen ajan nuoriso-uniformun mahjongin samettijakun taskussa.
Satamatyöläiset lakkoilivat. Kun menin kyselemään Arendalin telakalla mikrofoni kädessä tunnelmia, niin suomipojat huutelivat valkoisen Chevroletin etuistuimelta etteivät puhu porvarien asiaa ajavien toimittajien kanssa.
Satamien lisäksi lakkoiltiin myös autotehtailla. Kun tein radio-ohjelmaa Volvolla, niin autonasentajat tuotiin jututettaviksi konttorin puolelle ja paikalla kuuntelemassa olivat tehtaan johdon ja ammattiyhdistyksen edustajat ja tulkki käänsi. Tehtaan puolelle pääsi tallettamaan ääni-tehosteita, työn ääniä. Haastattelut oli viisainta tehdä tehtaan porttien ulkopuolella.
Sinänsä haastateltavia oli helppo löytää. Kun joku arkaili radioon puhumista, kerroin että ohjelma ei kuulu Suomessa vaan ainoastaan Ruotsissa, moni halusi silti varmuuden vuoksi olla nimetön.
1970-luvulla poikamiehet asuivat parakeissa minne yövieraitten tuominen oli kielletty ja kiertävät vahdit saattoivat rynnätä koputtamatta tarkistuskäynnille.
Naapuri-kaupungissa Boråsissa ompelutehtaiden naisten asuntoloita kutsuttiin nimillä Pillupankki, Paskarinki ja Impilinna.
Työelämän ja vapaa-ajan lisäksi pinnalla oli koulujen suomen kielen opetus. Suomenkielisiä luokkia alettiin perustaa kokeiluluontoisesti ja päteviä opettajia saatiin Suomesta.
Tämä tapahtui 70-luvun alussa ja nyt viisikymmentä vuotta myöhemmin kun kaksikielisiä luokkia on lakkautettu, opetusta heikennetty kerta toisensa jälkeen ja selvityksiä tehty, näyttää siltä että Göteborgissa ei saada oppilaita luokkiin missä joitakin aineita opetettaisiin suomeksi.
Göteborgissa olin tapahtumien keskellä ja raportoitavaa riitti Tukholman kotitoimitukseen. Jokaisesta jutusta maksettiin erikseen, virkaa minulla ei ollut.
Göteborgissa olin vapaana toimittajana vuodet 1972-1974.
Tukholmaan palasin kun sain vakituisen viran. Niinpä otin Enkeli lumessa-taulun kainaloon ja nousin junaan. Nyt matkassa oli taulun lisäksi kumivene.
Veneen olin hankkinut kun soutelin radiotalon lähellä Delsjön järvellä ja veneen toin nyt Tukholmaan. Kumivene jäi sitten jossain muutossa jonkun asunnon vinttikomeroon.
Tuntuu hullulta että Länsi-rannikon meri jäi minulle Göteborgin vuosina vieraaksi. Kaitpa niiden kahden vuoden aikana oli niin paljon uutta että pysyttelin radiotalon, Synvillan tuntumassa, mitä nyt juttukeikoilla kävin Bergsjössä, Partillessa tai Angeredissä.
Sotkamolaisuus ylitse kaiken
Ruotsiin muutin pysyvästi syksyllä 1968 Kainuun Sotkamosta, silloin kun Kainuusta lähti autolasteittain muuttajia. Tiesin mistä oloista Sotkamon Tipakselta, Ristijärven perukoilta ja Kuhmon Lentiirasta ihmiset olivat lähteneet, tiesin mitä oli jäänyt taakse. Toimituksessa taisin olla ainut joka tuli suurilta muuttoaluilta, useimmat olivat kasvaneet Etelä-Suomessa.
Kesätöissä olin ollut Tukholmassa jo lukioaikana. Lukion jälkeen opiskelin vuoden Helsingissä, mutta Tukholma veti ja kun näin Kainuun Sanomissa ilmoituksen toimittajaharjoittelijan paikasta Tukholmalainen-lehdessä, päätin muuttaa.
Lehtityö oli sinänsä tuttua koska isäni Sipo Häyrynen oli perustamassa paikallista Sotkamo-lehteä ja lehden toimitus oli sittemmin meillä kotona, peräkamarissa.
Sipo kuvasi laatikkokameralla ja hakkasi kirjoituskoneella juttunsa.
Peräkamarin toimitukseen tuotiin yleisönosaston kirjoitukset ja tultiin kertomaan uutiset.
Lehden ja Sipon mottona oli sotkamolaisuus ylitse kaiken.
Minun johtotähdekseni tuli vähitellen ruotsinsuomalaisuus.
Ensimmäisen työpaikkani, Tukholmalainen lehden toimitus oli tunkkaisessa konttorissa Söderin kaupunginosassa ja siellä päätoimittaja Kaapo Malka leikkasi Turun Sanomista lehteensä juttuja paksun tupakansavun keskellä. Minä täytin sinä syksynä 21 vuotta, sain vähän palkkaa ja asuin omakotitalon kellarissa Tukholman länsi-puolella Brommassa. Huoneessa oli pieni ikkuna ja makaroonia ja puuroa keitin kellarin sähkölevyllä. Omenia sain talon puutarhasta ja niillä mentiin. Onnekseni pääsin melko pian pois Söderin tunkkaisesta tupakansavusta ja kellariloukusta.
Seuraava työpaikka oli Tukholman Kirjavälitys, mikä välitti ja myi suomalaisia lehtitilauksia ja kirjoja. Siellä tapasin tulevan radiokollegani Kari Lumikeron.
Ihmiset soittivat kirjavälitykseen eri puolilta maata ja yksikin soittaja kysyi oliko meillä Anni Polvaa vihreillä nahkakansilla. Eipä ollut ja soittaja kysyi olisiko jotain muuta kirjaa vihreillä nahkakansilla. Seuraava työpaikka kirjavälityksen jälkeen oli Ruotsin Radion suomenkielinen toimitus.
Stig Törnroosin vähemmistöradio
Keväällä 1969 Dagens Nyheterissä oli ilmoitus missä haettiin työntekijöitä syksyllä perustettavaan Sveriges Radion suomenkieliseen toimitukseen.
Parin viikon aikana oli määrä kouluttaa työntekijöitä ja lähetykset alkaisivat samana syksynä. Meitä innokkaita pääasiassa nuori opiskelijoita löytyi ja olimme Ruotsin Radion ensimmäisen radiokoulun oppilaita.
Kun Sveriges Radio aloitti suomenkieliset ohjelmat, tarkoitus oli lähettää vain lähinnä uutisia ja musiikkia, mutta kunnianhimoinen toimituspäällikkö Stig Törnroos halusi tarjota täydenpalvelun kanavan. Apuna Stigulla oli jo turisti-uutisia Ruotsin radiolle toimittanut Pertti Pitkänen joka tunsi järjestökentän ja suomiseurat
Jo alusta lähtien tavoitteena oli vähemmistöradio samalla tavalla kuin suomenruotsalaisilla oli oma kanavansa. Lähetysaikaa oli vähän, viikossa seitsemän tuntia viisitoista minuuttia, mutta tuohon reiluun seitsemään tuntiin mahtui uutisia, lastenohjelmaa, reportaaseja työpaikoilta, aamuhartauksia, toivemusiikkia, kuluttajavalistusta.
Hymyile, se kuuluu äänestä vaikka et radiossa näy, oli yksi Stig Törnroosin ohjeista. Ruotsissa Stig oli johtanut Radioteatteria ja Suomessa hän oli televisiotoiminnan pioneereja.
Tästä alkuvuosien toimittajaporukasta meitä radion viiskymppistaivalta juhlivia ovat minun lisäkseni Eeva Lindh, Leena Koivuneva, Liisa Paavilainen, Juha Tainio ja meistä tunnetuin Kari Lumikero. Kari on tehnyt näkyvää ja kuuluvaa journalistista työtä ja kertoo työstään ja elämästään Uutismies-kirjassaan.
Ensi alkuun Yleisradio, Suomen Yle lähetti aina vuodeksi kerrallaan yhden toimittajan tavallaan lainaksi ja vuosikymmenien aikana kouluttajia hankittiin Ylestä.
Ensimmäinen Yle-laina oli Jouko Blomberg, joka kiersi Kiirunan kaivoslakot, länsi-ruotsin parakkiasunnot ja Suomen Lapin autioituvia kuntia.
Vaikka toimitus oli Tukholmassa, tavoitteena oli kertoa koko maan suomalaisista. Niinpä Leena Koivuneva ja minä saimme käydä kyselemässä suomalaisten kuulumisia Skenessä, Kinnassa, Skövdessä, Landskronassa, Tenstassa ja Göteborgissa.
Landskronassa seurattiin Mustalaisruhtinar-oopperan harjoituksia, Skövdessä käytiin Volvon tehtaalla ja kysyttiin miten tehdas on järjestänyt suomalaisten asuinolot – ja vastaus oli - poikamiesparakit. Göteborgissa oli suomenkielisiä luokkia ja lapset lauloivat. Tukholman Tenstassa miljoonaprojektin asunnot saivat ensimmäiset asukkaansa ja suuri osa heistä oli suomalaisia.
Vuonna 69 toimituksessa oli neljä vakituista, kuukausipalkkaista työntekijää,
toimituspäällikkö, sihteeri ja kaksi toimittajaa – ja joukko meitä friilanssareita.
70-luvun puolivälissä Ruotsin Radiossa oli jo varteenotettava suomenkielinen toimitus. Työsuhteita säätävä LAS-laki oli tullut voimaan 1974 ja vuosia radiotöitä juttupalkalla tehneet frilansarit oli palkattava vakituisiksi toimittajiksi Ruotsin radioon ja siinä vaiheessa minäkin palasin Göteborgista Tukholmaan.
Toimituksen perustaja Stig Törnroos, hän muutti myöhemmin nimensä Wickbergiksi, jätti toimituksen. Muistelmissaan hän kertoo, miten eri tahot pyrkivät vaikuttamaan ohjelmien sisältöön ja miten hän joutui pitämään kiinni vähäisistäkin annetuista lähetysajoista. Stig Törnroos loi perustan suomenkieliselle radiotoiminnalle, vähemmistönäkemykselle ja koulutuksen merkitykselle.
Mönnöt ja Siiri Suurisuut
Parempi yksi Lilja Rinkebyssä kuin kymmen ruusua Kotkassa.
Näillä sanoilla Lilja Liukka sai kiitokset kun kuukausia kestänyt Rinkebyn koululakko suomenkielen opetuksen puolesta oli päättynyt keväällä 1984.
Lilja oli yksi vanhemmista joka vaati lapselleen suomenkielen ja suomenkielistä opetusta.
Ruotsin Radion suomenkielisen toimituksen perustamisesta tulee syksyllä 2019
kuluneeksi viisikymmentä vuotta. Me esittäydymme- lähetys oli syyskuussa 1969 ja siitä se lähti ja paljon on ehditty mutta vähintään yhtä paljon jäänyt tekemättä.
Vaikka koulujen suomenkielisen opetuksen kehittymistä ja luokkien lopettamista on seurattu tiiviisti, niin Rinkebyn lakosta on vain jokunen ohjelma.
Kun aloitin radiolla tein aluksi lastenohjelmia, ensin Lastennurkkaa ja myöhemmin keksin nimeksi Muksumassi. Lapsi on muksu, pussi on massi ja Muksumassi on suuhun sopiva nimi. Muksumassi eli ohjelmistossa vuosikausia.
Kirjoitin Mönnö-nimisestä olennosta kertovan satukuunnelman kerran viikossa. Ohjaaja ja pääosan näyttelijä oli toimituspäällikkö Stig Törnroos. Stigu soitti kitaraa ja ohjasi meitä, kaimaani Leena Koivunevaa ja minua ja me näyttelimme kaikki roolit, olemattomat ja siirisuurisuut. Nyt luulen että satuja kirjoittaessani ajattelin omia sisaria.
Meitä oli kahdeksan lasta, minä olen vanhin ja me vanhimmat lähdimme kotoa kuka minnekin mutta nuorimmista kannoin huolta. Sotkamossa oli kotona vielä yksi sisko ja kaksi veljeä joita ikävöin niin että sen ikävän määrän olen ymmärtänyt vasta myöhemmin.
Kun seitsemäntoista vuotiaana tulin ensimmäistä kertaa kesätöihin Tukholman Sergelgatanin Ringbaariin, niin Ville oli vuoden, Hilppa kolme ja Elias viiden vanha.
Tukholmassa äitini Aune tuli käymään ensimmäistä kertaa pienten lasten kanssa Sotkamosta ensin junalla Turkuun ja sieltä laivalla, vuosi oli 1971.
Satamaan menin heitä vastaan kaverin kanssa, jonka kuplavolkkari oli koristeltu hippihenkisillä kukilla. Tukholma oli saanut ensimmäiset pizzeriansa ja tarjosin pizzat. Asuin siihen aikaan tilapäisessä kollektiivissa mutta kesäaikaan muut kolme taisivat olla jossakin.
Talvella nuorin Ville kirjoitti Lähetä minulle vielä niitä satuja… Nyt Ville tekee keikkaa työnsä ohella pitkin Kainuuta. Tuo sydän takaisin on Villen oma sävellys. |
Dimitri Keiskiä kuulin ensimmäisen kerran tällä vuosituhannella, kaksituhatta luvun alkupuolella romanien kulttuurikeskuksessa Tukholmassa ja pyysin pääasiassa englanniksi laulavan Dimitrin tekemään radiolle omia laulujaan suomeksi. Vuosien varrella moni kulttuurityöntekijä on saanut radiosta alkusysäyksen suomenkielen käyttämiselle.
Haastattelemassa Tukholman Skansenilla keväällä 2005.
Kuva: Kari Lehtinen
Ikävän kanssa on eletty
Karjalan evakko, suojärveläinen äitini Aune heiluttaa kotitaloni Sotkamon Hirvolan kuistilla, mieheni hämäläinen äiti Thyra vilkuttaa Tampereen Tammelan parvekkeelta. Vainajia on välillä ikävä, ikävämpi kuin eläviä.
Omanikäisten ja nuorempien kuoleminen satuttaa. Vähemmistö- aktivisti, ei vielä seitsemääkymmentä täyttänyt Markku Peura haudattiin jokunen vuosi sitten, Tukholman Norra Haagan kirkkomaalle keskellä kauneinta kesää. Upplands Väsbyn vaapaakoulu on Markun perustama ja Markku oli monen muun kouluhankkeen takana.
Työkavereistani ikävöin Pekka Lehtistä. Tapasin Pekan ensimmäisen kerran Pertti Pitkäsen kanssa 1970-luvulla, kun Pertti teki epämuodollista työhönottohaastattelua Helsingin Linnanmäellä.
Toimitussihteerinä, uutistoimituksen työnjohtajana Pekka pani vauhtia uutisvalvontaan ja antoi pisteitä, kun lähti ulos radiotalosta ihmisten pariin.
Helsingissä Pekka vei minut legendaariseen pressiklubiin Hotelli Marskin yläkertaan. Tukholmaan Vasagatanille pressiklubi tuli vasta kymmeniä vuosia myöhemmin eikä siitä koskaan tullut samanlaista toimittajien kokoontumispaikkaa. Helsingissäkään ei enää taida pressiklubia olla.
Myöhemmin Pekka teki Malmön paikallisradion suomenkielisiä ohjelmia.
Markku Peuran lisäksi ikävä on toista vähemmistöaktivistia Pirkko Leporanta-Morleyta. Rinkebyssä ja sittemmin Kistaan muuttanut Pirkko teki työkseen Tukholman esikoulujen laatu-arvioita ja toimi suomenkielen puolesta.
Rinkebyn koululakosta Pirkko kirjoitti:
Me tajusimme viikkoja lakkoiltuamme,
että valtaa ja mahtia
Ei horjuteta
ei totuudella eikä tunteilla
Mutta siihen puree yhteinen työ ja jumalainen Sisu.
Joka vuosi elokuussa Kokkolassa kasvanut Pirkko järjesti kesäkauden päättäjäiset, venetsialaiset. Viimeinen ystävien, sukulaisten ja työkavereiden tapaaminen oli Tukholman suomalaisen seurakunnan alasalissa, Pirkon muistotilaisuudessa.
Senkin muistotilaisuuden jälkeen iso ystäväjoukko lähti Vanhankaupungin
Zum Fransiscaner- ravintolaan jatkamaan yhteistä muisteloa.
Tuttu ravintola. Sinne kokoonnuttiin töitten jälkeen jo Pekka Lehtisen aikoihin. Ajoin sinne pyörällä Tukholman radiotalolta ja yötunneilla tilasin taksin kotiini Maria Prästgårdsgatanille, minne oli ylämäki poljettavana ja polkupyörän sain taksin peräkonttiin.
Takseista puheenollen, töissä tilasin taksin nimellä Lilja koska Häyrynen oli sen verran hankala tavattava. Tilasin siihen saakka kunnes joku taksikuski kyseli onko hiljattain kuollut Göran Lilja veljeni. Nykyään tilaan auton
Harald ärlig yngve rikard yngve niklas erik niklas, häy-ry-nen
Korpikainuun lakkoja
Sotkamoon ja Vuokatin maisemiin on pakko päästä keväällä hiihtämään. Ah sitä vaarojen sinisyyttä ei mikään voita.
No myönnän että Orsaan ja Taalainmaalle mennessäni kyyneleet alkoivat vuotaa valtoimenaan kun näin vaaramaisemat –melkein kuin Sotkamossa.
Keväisin Sotkamossa käydessäni kutsuin sisaret perheineen yhteiselle aterialle, muutama puhelinsoitto ja meitäoli pitkä pöydällinen.
Mutta osat vaihtuivat, kun täytin lokakuussa seitsemänkymmentä, silloin sisareni kutsuivat minut juhlimaan Kainuuseen.
Päivä oli uskomattoman kaunis, tie kulki Naapurinvaaran kautta Kontiomäelle ja teiden varsien koivut kimaltelevat huurteisina, pakkasta oli parisen astetta.
Perillä Ristijärven Karppalassa nousen autosta ja pihalla on kunniakuja, tuttuja ihmisiä, aikuisia ja lapsia. Mari-sisko antaa ohjeet - kävele hitaasti.
Antti-veljen tyttö Ira vetää Suomenlippua salkoon tyttärensä kanssa ja katseet nousevat kohti lippua. Toinen Antin tytöistä laulaa siniristilippua ja minä spatseeraan ovea kohti ja yritän katsoa ketä on paikalla.
Kaikki siinä olivat, veljet ja siskot, vaimot ja miehet ja lastenlapset. Yhteensä meitä oli kuutisenkymmentä, lapsia melkein parikymmentä.
Ruokana oli lampaanlihakeitto, ohrarieskaa, sienisalaattia, leipäjuustoa, kotikaljaa, lakkakakkua ja variksenmarja/karpalokakkua, jotain piirasta ja pullaa. Kahvia kiehui kymmenen litran kattiloissa.
Kolmenkymmenen munan lakkakakussa oli sankollinen korpikainuun lakkoja.
Kyllä nuin vanhan ihmisen pitää saaha lakkakakku, oli ollut veljeni mielipide.
Vähitellen Vuokatin vaarojen sini on sulautunut huomaamatta meren sinisyyteen ja Tukholman saaristo ja merellä liikkuminen on tullut tutuksi.
Sotkamossa olin kasvanut kirkonkylän Hirvenniemellä isojen vesien äärellä, Pirttijärven ja Sapson rannalla.
Tukholman suomalaisen seurakunnan kirkkoherra Urpo Kokkonen kertoi monesti kun tavattiin että kun Jumala oli luonut maan, sytytti piippunsa seitsemäntenä päivänä, katseli ympärilleen ja päätti sitten että jospa luon vielä Sotkamon.
Näin minä asun
Sotkamon naapuripitäjään Ristijärvelle, missä muutama vuosi sitten sisareni järjestivät minulle syntymäpäiväkekkerit, sinne olin päässyt käymään kesällä 1980 kun kerroin radiossa miten södertäljeläinen Tolosen perhe ajoi kesälomanviettoon koti-Kainuuseen ja autossa soi huoltoasemalta ostettu tuore suomikasetti.
Matkalla poikettiin Muuramessa katsomassa työpaikkoja ja mielessä oli Suomeen muutto. Ristijärvellä perhettä oli vastassa ruotsinsukulaisia odottavat eläkeläiset ja ukki veisti kymmenvuotiaalle Marjolle pajupillin.
Kun tein ohjelmaa, toivoin että Tolosten kesäloman kuuntelu tuo itse kunkin mieleen omat kesälomat ja lapsuuden muistot. Samaa toivoin kun tein ohjelmia 90-luvulla ihmisten asumisesta. Sarjan nimi oli Näin minä asun ja ihmiset kertoivat kodistaan ja siitä miten asuminen oli muuttunut.
Minulla itselläni oli samantapaista asumista kuin haastateltavilla:
Kun muutin Tukholmaan 1968 ensimmäinen asuntoni oli kellarihuone.
Sen jälkeen jaoin Djurdgårdenissa Skansenia vastapäätä olevan huoneiston opiskelukaverini matarinkiläisen Kickin kanssa, luimme Timo K Mukkaa, Kicki puhui ranskaa, opiskeli suomea ja muutti vähitellen Helsinkiin, ja myöhemmin Luulajaan.
Djurgårdenin jälkeen asuin Solnan jo nyt puretussa puutalojen Hagassa ja lämmitin kaakeliuunia, sieltä muutin poikaystäväni ja kahden muun kaverin kanssa taas kerran yhteisasuntoon. Siellä oli itsestään soittava rullapiano, tilaa ja jatkuvaa juhlaa. Joulupäivänä tien varrelta yöntunteina varastettu kuusi makasi pitkin pituuttaan lattialla. Aika pian meistä itse kukin muutti kuka minnekin.
Minä hankin pimeällä rahalla vuokrayksiön Sundbybergistä, asuin pari vuotta Göteborgissa ja kun palasin takaisin Tukholmaan pääsin Söderiin, ensin Maria-torin tuntumaan, sieltä Hornstulliin ja lopulta Birkastaniin. Enkeli lumessa-taulu on kulkenut mukana muutosta muuttoon.
Nyt makuuhuoneessa anopin kristallikruunun prismat heijastavat kattoon priden väriskaalat ja senkissä on anopilta perityt kultareunaiset arabian myrnakupit.
Kun ensimmäinen radiopomoni Stig ja hänen vaimonsa muuttivat vanhusten palvelutaloon he halusivat lahjoittaa ylimääräisiä mattoja ja tauluja. Tuntuu hyvältä kun tiedän että kävelen heidän askeltensa jälkiä. Stigua ja Heidiä tapasin Stigun viimeisten elinvuosien aikana muutaman kerran vuodessa. Stigu tarjosi lipeäkalaa pekonilla ja minä karajalanpiirakoita, madekeittoa ja blinejä. Aikoja sitten loppunut työsuhde oli kasvanut ystävyydeksi.
Jugend-aiheinen ryijy ja keittiön Aalto-pöytä ovat edesmenneen tukholmalaisen Kirstin jäämistöä, ne sain Milanossa asuvalta Kirstin siskontyttäreltä Riitalta, hän oli toimituksen ensimmäinen sihteeri viidenkymmenen vuoden takaa.
Olohuoneen verenpisara-kuvioiset paneeliverhot sain serkultani Virpiltä.
Virpillä ja minulla on yhteinen Hilma-mummo, Hirvolan Hilma, Sotkamon Haapalan tyttöjä joka nai hämäläisen Vihtorin, iloluontoisen nahkurin.
Hilma toi Sotkamoon ensimmäiset tomaatit ja piti miehensä nahkuri Vihtorin jälkeen pesulaa.
Liekö mummon perua että me molemmat Virpi ja minä ollaan molemmat kovia kyliä käymään. Näin Hilma kirjoitti tyttärensä vieraskirjaan 1944: Poikkesimme Leppävirralla luonasi, oli hauska nähdä tämä maailman kolkka.
Kyläluutana
Lähtemiset ja jäähyväiset ovat meidän ruotsinsuomalaisten arkipäivää, mikä tarkoittaa sitä että sukulaisiin ja ystäviin pidetään yhteyttä.
Kirjailija Lena Andersson lanseerasi muutama vuosi sitten käsitteen väninnekör Kirjassa Egenmäktigt förfarande, suomennettuna omavaltaisaa menettelyä, siinä päähenkilö Ester pui rakastajansa Hugo Raskin sanomisia ja tekemisiä ystäviensä kanssa, joita hän kutsuu nimellä väninnekör, ystävätärkuoro, itse puhun vänninnakööristä.
Minulle ystävättäret ovat elinehto, hugoraskeja on tullut ja mennyt, miehet ovat viihdyttäneet, pettäneet, enkä edes kaikkia muista nimeltä. Ystävättäret ovat ja pysyvät. Täällä Tukholmassa järjestän ainakin kerran vuodessa naistenkutsut ja siellä on vanhaa ja vähän uutta ystävätärkööriä.
Sosiaalisen median facebookin ja instgramin kautta voi toki pitää yhteyttä ihmisiin ja uusia ruotsinsuomalaisia verkostoja syntyy jatkuvasti, mutta välillä on nähtävä silmätysten.
Kotoaan kannattaa aina lähteä kylille ja liikkeelle ja kyläluutana lähden usein kotoa vaikka kotiin aina hauska palata. Jos ei muuta niin kadulla saattaa törmätä entiseen naapurinsa ja vaihtaa muutaman sanan.
Minusta on hauskaa ja tärkeää kun ihmiset tapaavat ja tutustuvat toisiinsa.
Leenan päiviä olen juhlinut niin kauan kuin muistan, viime vuosina yhdessä kahden muun Leenan kanssa. Heinäkuun kekkereihin voi kutsua melko paljon väkeä koska kaikki eivät pääse tulemaan ja juhlakutsu ilahduttaa aina.
Juhlissa haluan ehdottomasti että paikalla olevista parhaiten eläytyvä lukee Pentti Saarikosken runon Maitohorsmat kukkivat.
Minä olen Leena Häyrynen ja sain olla mukana kun Sveriges Radio aloitti suomenkieliset lähetykset syksyllä 1969. Ehdin tehdä radiota 42 vuotta ennen kuin jäin eläkkeelle.
Viimeiset työvuodet olin kanavatuottajana, sitä ennen uutistoimittajana, toimitussihteerinä, uutispäällikkönä, olen tehnyt lastenohjelmia, erilaisia sarjoja ja dokumentteja. Joitakin ohjelmia voi kuunnella Sveriges Radio SR playn Sisuradion sivulta.
Oma kanava
Kun aloitin viisikymmentä vuotta sitten, suomenkielisiä ohjelmia oli vuonna 1969 maanantaista perjantaihin kolme kertaa päivässä, kuudelta 20 minuuttia, kahdeksalta puoli tuntia ja iltapäivällä viideltä 25 minuuttia, yhteensä tunti ja vartti. Lauantain kello yhdeltä lähetysaikaa oli kokonainen tunti. Viikossa yhteensä seitsemän tuntia, viisitoista minuuttia.
Kun aloitin minulla oli toistakymmentä kiloa painava nauhuri kun haastattelin ihmisiä. Nyt toimittajilla on kännykkä mistä juttuja voi lähettää suoraan meneillään oleviin ohjelmiin.
Vuonna 2019 Sveriges Radio Sisuradiolla on kokonainen kanava aamusta iltaan ja SR play sovellutuksesta voi kuunnella ohjelmia milloin itse kullekin sopii ja valita mitä haluaa kuunnella. Sisuradio oli ja on yhä edelleen viiden vuosikymmenen jälkeen Ruotsin suurin suomenkielinen kulttuurilaitos ja meidän ruotsinsuomalaisten ääni. Ruotsinsuomalaisuus ylitse kaiken!
https://sverigesradio.se/avsnitt/1337993
https://sverigesradio.se/50vuotta |
|
| |
| |
Leo Ylitalo, kirjailija
ASKO SAHLBERG -PALKINNON SYNTYVAIHEET
Sain ajatuksen: olisi kai paikallaan, että myös Länsi-Ruotsissa jaettaisiin ruotsinsuomalainen kulttuuripalkinto. Näin ollen ehdotin muutamalle paikalliselle kulttuurivaikuttajalle yhdistyksen perustamista. Lähtökohtani oli kirjailija Asko Sahlbergin nimeä kantava kulttuuripalkinto.
Asko Sahlberg -yhdistyksen perustava kokous pidettiin keväällä 2018. Mukana olivat allekirjoittaneen lisäksi Göteborgin kunniapääkonsuli Heli van der Valk, RSN:n puheenjohtaja Ella Turta sekä radiotoimittajat Johanna Dickson ja Erkki Kuronen, joka valittiin yhdistyksen puheenjohtajaksi. Kokouksen vieraana oli kirjailija Asko Sahlberg. Tuolloin luotiin suuntaviivat tulevalle toiminnalle. Tärkeimmäksi näimme ruotsinsuomalaisen kulttuurin monipuolisen esille nostamisen. Tavoitteemme on luoda traditio, joka muistuttaa vähemmistömme elävästä kulttuurista. Hieman myöhemmin yhdistykseemme liittyi myös kirjastonhoitaja Heli Henriksson Vasara.
Ilahduimme, kun Otavan Kirjasäätiö oli valmis tukemaan meitä lahjoittamalla 5000 euron suuruisen palkintosumman. Hanketta tuki myös Göteborgin Suomenkielinen hallintoalue. Lisäksi muutama yksityishenkilö lahjoitti rahaa yhdistyksemme toimintaan.
Tavoitteemme on jakaa kolmen vuoden välein 5000 euron kulttuuripalkinto. Tämän vuoden palkintolautakunnan (pj. Heli Henriksson Vasara) tekemien ehdotusten pohjalta kirjailija Asko Sahlberg valitsi palkinnonsaajaksi Tukholmassa toimivan suomalaisen Kirjakaupan (Birkagatan 19). Hän perusteli valintaansa seuraavasti: ”Merkittävä osa elävää ruotsinsuomalaista kulttuuria on suomenkielisen kirjallisuuden levittäminen ja vähemmistömme kuvataiteen esittely Ruotsissa. Siksi Tukholman suomalainen Kirjakauppa on meidän vähemmistökulttuurimme eturintamassa. Kirjakulttuurin toimintaan osallistuvien ihmisten aatteellinen työ on todella palkitsemisen arvoinen.”
Kaksi muuta palkintoehdokasta olivat kirjailijat Tiina Laitila Kälvemark ja Jaana Johansson.
Anna Järvisen siivittämä, loistokas palkinnonjakotilaisuus pidettiin Göteborgin pääkirjastossa 30. syyskuuta ja palkinnon otti vastaan Tukholman suomalaisen Kirjakulttuurin puheenjohtaja Seppo Poutanen. |
(Logon tekijä on göteborgilainen taiteilija ja radiotoimittaja Erkki Kuronen.)
|
|
| |
Juhani Niemi
Kanttia kanssa
eli Minna Canthia juhlimassa
Kansalliskirjailijoiden juhlavuosien viettämisellä on pitkät perinteet. Kun J.L. Runebergin syntymästä tuli täyteen 200 vuotta (2004), ohjelmaa riitti koko vuodelle ja tapahtumia järjestettiin Suomen ohella myös Ruotsissa. Juhani Ahon 150-vuotismuistoa (2011) juhlittiin myös näyttävästi, ja vuoden suojelijaksi saatiin itse tasavallan presidentti Tarja Halonen.
Tänä vuonna on vuorossa Minna Canth, ensimmäinen merkittävä suomenkielinen naiskirjailija, jonka syntymästä 19. maaliskuuta tuli täyteen 175 vuotta. Se oli myös kansallinen liputuspäivä.
Ruotsinsuomalaiset kirjamessut ovat ottaneet kapulan käteen ja valinneen juhlavuoden kunniaksi Canthin yhdeksi teemakseen. Vieraaksemme messuille saamme Minna Maijalan, johtavan Canth-tutkijan, joka kertoo eläneensä yli kaksikymmentä vuotta kaimansa kanssa.
Minna Canthin 175-vuotisjuhlinta alkoi hyvissä ajoin jo viime vuonna, ja suojelijaksi lupautui tällä kertaa tasavallan presidentin puoliso Jenni Haukio. Tervehdyksessään hän kiteytti näkemyksensä kirjailijan merkityksestä meidän ajallemme:
”Minna Canth on vapauden, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden puolustaja, jonka ennakkoluuloton, yhteiskunnallisiin epäkohtiin rohkeasti puuttuva ajattelu on esikuvallista ja innoittavaa yhä edelleen. Minulle Minna Canthin elämäntyön merkitys kiteytyy hänen sanoihinsa: ´Ensimmäinen ehto naisen edistymiselle on persoonallinen ja henkinen vapaus. Siihen perustuu kaikki muu.”
Kuten lainauksesta voidaan päätellä, Minna Canth ei ole merkinnyt suomalaisille vain kirjailijaa kirjailijoitten joukossa, vaan häntä on pidetty myös rohkeana ajattelijana ja yhteiskunnallisena vaikuttajana. Canthin sanoma on kantanut yli vuosisatojen eikä hänen teostensa ihmiskuvaus ole vanhentunut. Juhlavuoden julkaisujen kautta kirjailijasta on paljastunut ennennäkemätöntä särmää. Monet hänen unohdetut kertomuksensa ovat saaneet uuden elämän Minna Maijalan toimittamassa valikoimassa Minna Canth – ihmisen kuvia. Teos nostaa erityisesti esiin Canthin kiinnostuksen ihmisen psyykeä ja ajan lääketiedettä kohtaan. |
Juhlavuoden varaslähtöön viime vuoden puolella liittyi myös merkittävä kaunokirjallinen tulkinta klassikosta, Minna Rytisalon romaani Rouva C. Se pyrki luomaan traditiosta poikkeavaa kuvaa nuoresta Canthista ja hänen rakkauksistaan. Kuten kriitikot havaitsivat, uuden näkemyksen taustalla oli vaikuttamassa muutamaa vuotta aikaisemmin julkaistu tuore elämäkerta, Minna Maijalan Finlandia-ehdokkaaksi yltänyt teos Minna Canth. Herkkä, hellä, hehkuvainen (2014).
Ensimmäisen Canth-elämäkerran laati Lucina Hagman, Canthin aikalainen ja taistelutoveri. Teos ilmestyi kahtena niteenä vuosina 1906–1911. Välimatkan puute on luonnollisesti vaikuttanut sen tulkintoihin. Minna Maijala onkin ottanut etäisyyttä Hagmanin hahmottamaan kirjailijakuvaan. Amatsonin sijasta Maijala on löytänyt hermoillaan elävän taiteilijan, sen ”herkän, hellän ja hehkuvaisen”, josta toinen aikalainen J. H. Erkko runoili. Maijala tarjoaa luennassaan monia kiinnostavia näkökulmia sekä osoittaa, miten monipuolinen kirjailija Canth oli. Analyyttinen syväluenta hakee vauhtia pohjoismaisesta, venäläisestä ja ranskalaisesta aikalaiskirjallisuudesta, jota Maijala käyttää hyvin tulkintojensa tukena.
Maijala on juhlavuoden alkupuolella julkaissut myös esseekokoelman Punaiset kengät, jossa hän käyttää lähtökohtana Canthin tekstejä ja avaa niiden kautta persoonallisia perspektiivejä 2000-luvun polttaviin kysymyksiin kasvatuksesta, terveydestä ja luovuudesta. Esseissään Maijala hakee historiallisia analogioita ja tuo Minna Canthin radikaalit ajatukset nyky-yhteiskunnan ja sen trendien analyysiin.
Canth ei ole juhlavuoden aikana ollut esillä vain kirjailijana tai ajattelijana. Häntä on muistettu myös kakkujen tekijänä, skruuvinpelaajana ja spiritismin harrastajana. Seminaarien ja esitelmien lomassa kirjailijaa on juhlittu muun muassa Minnan portaat -tapahtumassa, missä on juostu kilpaa Kuopion hyppyrimäen portaita pitkin. Canthin kotikaupungissa on myös pyritty joukkorahoituksella kunnostamaan hänen kauppiaantaloaan, Kanttilaa.
Juhlavuosi on näin tuonut parrasvaloihin monikasvoisen ja monineuvoisen Canthin, jonka henkilöstä ja tuotannosta riittää purtavaa vielä silloinkin, kun hänen 200-vuotisjuhlaansa 2040-luvulla vietetään. |
|
| |
Ruotsiksi kirjoittavat esiintyjät vuoden kirjamessuilla ovat palanneet sukunsa juurille. Susanna Alakosken Bomulsänglarna perustuu hänen pohjalaisen Hilda-mummonsa elämänvaiheisiin 1900-luvun alussa. Se on ensimmäinen osa naisten työstä kertovan neljän romaanin sarjassa.
Nina Wähän Testamente kertoo 12 lapsisen Toimin perheen elämästä 1980-luvulla Tornionlaaksossa, Suomen puolella rajaa, sekä perheen karjalaisesta äidistä. Se on Nina Wähän kolmas romaani. Häntä haastattelee Liisa Paavilainen, jolla itsellään alkaa olla kokemusta sukutarinan kirjoittamisesta.
Liisa Paavilainen
Kackurista Kivennavalle
Suvun juuria etsimässä
Pihapiirin ympärillä aika on pysähtynyt. Kauan sitten hylätyt rakennukset ovat täynnä entisten asukkaiden tavaroita. Harmaan hirsiaitan seinien raoista paistaa päivä kasaan iät ja ajat sitten käytettyjä työkaluja. Vuosikymmenien ajan tänne on kerätty auroja, haravia ja puupiikkisiä karhia, seinällä riippuvat vieri vieressä hevosten länget ja ohjakset. Ulkoseinää koristaa sirppi ja viikate, jolla äitini isoäidin isä Henrik Wannäs 150 vuotta sitten ehkä niitti heinää. Hän oli tullut kotivävyksi Kackurista, suojaisesta poukamasta Pohjanlahden saaristossa, mutta vaimonsa kuoltua hänellä ei ollut sukutilalla sijaa. Marraskuussa 1867 Henrik pakkasi omaisuutensa ja kaksi pientä tytärtään kelkkaan ja lähti pitkälle matkalle Pietariin.
Anna Sofia Wannäs jätti lapsuuden maisemat seitsemänvuotiaana ja ikävöi syntymäkotiinsa koko ikänsä. Äiti muisti mummonsa kertoneen pohjalaisista juuristaan, mutta ennen minua kukaan sukulaisista ei ole käynyt Pedersöressä, missä Sundbyn joen varrella kulkevan Vannäsintien asukkailla on edelleen sama sukunimi kuin kylän raitilla.
Ruotsinkielinen käsityöläis- ja talonpoikaissuku on peräisin Luodosta, Pietarsaaren maalaiskunnasta ja Ähtävältä. Henrik Wannäs lähti maailmalle juuri ennen kuin nälkä ja kulkutaudit koituivat suomalaisten kohtaloksi. Vuoden 1868 loppuun mennessä 150 000 ihmistä menehtyi, heidän joukossaan Anna Sofian isovanhemmat. Samana vuonna Ähtävällä kuoli Anna Mattsdotter Jåssgårk, jonka pojasta tuli Anna Sofian puoliso. Leander Mattsson oli 12 vuotias äitinsä kuollessa, hän muutti Pietariin 25 vuotiaana ja otti saman tien pestin Bakuun Nobelin öljykentille vuonna 1882. Kolmen vuoden kuluttua hän kutsui Anna Sofian vaimokseen. Kaspianmeren sukeltajana Leander ansaitsi pesämunan rappioituneen maatilan hankkimiseen Karjalan Kannaksella. Kivennavan muuttokirjaan vuonna1888 perheen sukunimeksi tuli Mattsson. Vuosien työllä tila vaurastui ja rakennukset komistuivat, mutta pohjanmaalta lähteneiden sydäntä jäyti ikävä synnyinseudulle lähes viisikymmentä vuotta kestäneen avioliiton ajan. Vasta vuonna 1934, vaimonsa kuoleman jälkeen Leander pääsi viimeistä kertaa elämässään matkalle Ähtävälle.
Perheen vanhimmat pojat muuttivat Kaliforniaan 1910-luvun alussa. Frans ja Arvid pääsivät pitkästä matkasta huolimatta käymään synnyinmaassaan, mutta talvisodan syttyessä 1939 maatilaa isännöimään jäänyt Emil perheineen joutui jättämään kotinsa ja lähes kaiken omaisuutensa. Kaksi kertaa raja sulkeutui evakkotien kulkijoiden takana. Viisi kertaa oli pakko löytää karjalle uudet laidunmaat. |
Kuolema korjasi isovanhempani parhaassa iässä, Lyyli ehti täyttää 50 vuotta, Emil 55. Äidin Hämeeseen sijoitettu sukupolvi kaipasi kipeästi rajan taakse jäänyttä syntymäkotia, jonne neljännesvuosisadan ajan ei pääsyä ollut. Ennen kuin muut uskalsivat Neuvostoliiton puolelle, tein yliopiston oppilaskunnan kanssa vuonna 1970 bussimatkan Kannaksen halki Leningradiin tapaamaan mummon serkkua, jonka vanhemmat Stalin oli karkottanut Siperiaan. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Rantakylän entiset asukkaat tekivät kesäisin yhteisiä toivioretkiä lapsuutensa maille.
Pohjalaisten talonpoikien kiintymys maahan on säilynyt neljä sukupolvea, vaikka viljelykset ovat siirtyneet eri puolille Suomea. Sekä Henrik Wannäs että Leander Mattsson, samoin kuin Emil ja hänen poikansa Reino ovat raivanneet maata, kylväneet siementä ja kasvattaneet karjaa minne tahansa he ovat joutuneet. Työntäytteistä elämää hallitsi Leanderin patriarkaalinen komento, jumalisuus ja säästäväisyys, mutta myös avuliaisuus köyhempiä kohtaan. Tiiviissä perheyhteisössä kotikielenä oli ruotsi, kunnes Emil toi Savossa syntyneen nuoren miniän taloon vuonna 1913. Itsenäisessä Suomessa heidän lapsensa varttuivat karjalaisiksi, matkustivat Viipuriin ja Helsinkiin, haastoivat kivennavan murteella, eivätkä halunneet oppia puhumaan muita kieliä.
Sukunimi Mattsson muistuttaa ruotsinkielisistä juurista jo kuudetta sukupolvea, jotka ovat saaneet osansa kaikkia suomalaisia historian saatossa kohdanneista koettelemuksista. Nälkävuodet, sodat ja sairaudet ovat vaatineet uhrinsa, traumoja on purettu kirjoittamalla, rukouksilla ja virrenveisuulla.
Leanderin ja Anna Sofian jälkeläiset ovat löytäneet tiensä eri puolille maailmaa, heistä on tullut viiden eri maan kansalaisia. 1900-luvulle tultaessa Wannäsista tuli Vannes ja Leanderin sukunimi katosi kirkonkirjoista. Jåssgårk-nimisiä ei Suomessa enää asu, jäljellä on enää yhden korttelin pituinen Jossgårkintie Ähtävän keskustassa, jossa vanhoista rakennuksista on pystyssä ainoastaan kirkko ja kellotapuli.
Oma sukupolveni on ensimmäinen, jolla ei ollut ulkoisia muuttopaineita, mutta nuorena aikuisena minun oli päästävä kotoa pois, saada välimatkaa kaikkeen, mikä ahdisti. Ja sille tielle jäin. Nyt kun olen elänyt puoli vuosisataa Itämeren toisella puolella, olen valmis perehtymään sukuni historiaan. Kirjoitustyö on päässyt alkuun, mutta urakasta tulee vielä pitkä. Ensi vuonna ehkä pääsen bussimatkalle Kackurista Kivennavalle. |
|
| |
| |
|
