Etusivulle Ohjelma Messukirjailijat Messutaiteilijat Kolumnit        
 
 

Kolumnit 2019

 


Nuorena toimittajana 1970-luvun alussa Göteborgissa

Leena Häyrynen, toimittaja

Sveriges Radion suomenkielinen toimitus perustettiin viisikymmentä vuotta sitten, syksyllä 1969.  Sisuradion Kesäpuhuja-ohjelmassa kerron omaa tarinaani ja kokemuksia radiovuosilta.

Seison Göteborgin asemalla, minulla on selässä savottareppu, repussa ruotsalaisen mahjongin samettihousut, pullo lakkalikööriä ja mitä nyt vihertävänruskeeseen suomalaiseen kulttireppuun mahtuu. Kainalossa minulla on Thelma Aulio-Paanasen, ei ihan pieni grafiikkatyö ”Enkeli lumessa”.
Kirjoituskonetta en muista, mutta sekin oli oltava koska aloitan toimittajan työt Göteborgissa.

On elokuu 1972. Samana kesänä olin liftannut yksin Amsterdamiin ja Pariisiin. Pariisissa söin hampurilaisia lihavien jenkkituristien kanssa, hienompiin ravintoiloihin en rohjennut mennä.
Poikaystäväni, jenkkiläinen desertööri, jonka Vietnamin sotaan joutumisen uhka oli ajanut Ruotsiin, oli Münchenissä jonkun toisen kanssa.

Göteborgiin muutin yksin. Täytin sinä syksynä kaksikymmentäviisi vuotta ja jo vuosia olin elättänyt itseni toimittajana.

Sukunimeni Häyrynen olin oppinut tavaamaan Harald, Ärlig, Yngve, Rickard, Yngve, Niklas, Erik, Niklas,  Häy-ry-nen. Etunimi Leena oli jo helpompi, Leena med två ee.

Pillupankit ja paskaringit

1970-luvun alussa Göteborg eli kiihkeästi. Keskustan kulttuurikapakan Kometenin pöydissä keskusteltiin yötä myöten kiivaasti kuuluvatko Volvon siivoojat työväenluokkaan ja tuottaako siivoaminen Marxin määrittelemää lisäarvoa. Vasemmisto oli 1970-luvulla voimissaan, oli SKP, KFML, Kfml R, MLK…
Feministiyhdistys Grupp åtta piti kokousta Göteborgin kaupungin kirjastossa. Sieltä on valokuva missä minulla on naisliikkeen Kvinnobulletin lehti sen ajan nuoriso-uniformun mahjongin samettijakun taskussa.

Satamatyöläiset lakkoilivat. Kun menin kyselemään Arendalin telakalla mikrofoni kädessä tunnelmia, niin suomipojat huutelivat valkoisen Chevroletin etuistuimelta etteivät puhu porvarien asiaa ajavien toimittajien kanssa.
Satamien lisäksi lakkoiltiin myös autotehtailla. Kun tein radio-ohjelmaa Volvolla, niin autonasentajat tuotiin jututettaviksi konttorin puolelle ja paikalla kuuntelemassa olivat tehtaan johdon ja ammattiyhdistyksen edustajat ja tulkki käänsi. Tehtaan puolelle pääsi tallettamaan ääni-tehosteita, työn ääniä. Haastattelut oli viisainta tehdä tehtaan porttien ulkopuolella.
Sinänsä haastateltavia oli helppo löytää.  Kun joku arkaili radioon puhumista, kerroin että ohjelma ei kuulu Suomessa vaan ainoastaan Ruotsissa, moni halusi silti varmuuden vuoksi olla nimetön.

1970-luvulla poikamiehet asuivat parakeissa minne yövieraitten tuominen oli kielletty ja kiertävät vahdit saattoivat rynnätä koputtamatta tarkistuskäynnille.
Naapuri-kaupungissa Boråsissa ompelutehtaiden naisten asuntoloita kutsuttiin nimillä Pillupankki, Paskarinki ja Impilinna.

Työelämän ja vapaa-ajan lisäksi pinnalla oli koulujen suomen kielen opetus.   Suomenkielisiä luokkia alettiin perustaa kokeiluluontoisesti ja päteviä opettajia saatiin Suomesta.
Tämä tapahtui 70-luvun alussa ja nyt viisikymmentä vuotta myöhemmin kun kaksikielisiä luokkia on lakkautettu, opetusta heikennetty kerta toisensa jälkeen ja selvityksiä tehty, näyttää siltä että Göteborgissa ei saada oppilaita luokkiin missä joitakin aineita opetettaisiin suomeksi.

Göteborgissa olin tapahtumien keskellä ja raportoitavaa riitti Tukholman kotitoimitukseen. Jokaisesta jutusta maksettiin erikseen, virkaa minulla ei ollut.
Göteborgissa olin vapaana toimittajana vuodet 1972-1974.

Tukholmaan palasin kun sain vakituisen viran. Niinpä otin Enkeli lumessa-taulun kainaloon ja nousin junaan. Nyt matkassa oli taulun lisäksi kumivene.
Veneen olin hankkinut kun soutelin radiotalon lähellä Delsjön järvellä ja veneen toin nyt Tukholmaan. Kumivene jäi sitten jossain muutossa jonkun asunnon vinttikomeroon.

Tuntuu hullulta että Länsi-rannikon meri jäi minulle Göteborgin vuosina vieraaksi. Kaitpa niiden kahden vuoden aikana oli niin paljon uutta että pysyttelin radiotalon, Synvillan tuntumassa, mitä nyt juttukeikoilla kävin Bergsjössä, Partillessa tai Angeredissä.

Sotkamolaisuus ylitse kaiken

Ruotsiin muutin pysyvästi syksyllä 1968 Kainuun Sotkamosta, silloin kun Kainuusta lähti autolasteittain muuttajia. Tiesin mistä oloista Sotkamon Tipakselta, Ristijärven perukoilta  ja Kuhmon Lentiirasta ihmiset olivat lähteneet, tiesin mitä oli jäänyt taakse. Toimituksessa taisin olla ainut joka tuli suurilta muuttoaluilta, useimmat olivat kasvaneet Etelä-Suomessa.

Kesätöissä olin ollut Tukholmassa jo lukioaikana. Lukion jälkeen opiskelin vuoden Helsingissä, mutta Tukholma veti ja kun näin Kainuun Sanomissa ilmoituksen toimittajaharjoittelijan paikasta Tukholmalainen-lehdessä, päätin muuttaa.
Lehtityö oli sinänsä tuttua koska isäni Sipo Häyrynen oli perustamassa paikallista Sotkamo-lehteä ja lehden toimitus oli sittemmin meillä kotona, peräkamarissa.
Sipo kuvasi laatikkokameralla ja hakkasi kirjoituskoneella juttunsa.
Peräkamarin toimitukseen tuotiin yleisönosaston kirjoitukset ja tultiin kertomaan uutiset.
Lehden ja Sipon mottona oli sotkamolaisuus ylitse kaiken.
Minun johtotähdekseni tuli vähitellen ruotsinsuomalaisuus.

Ensimmäisen työpaikkani, Tukholmalainen lehden toimitus oli tunkkaisessa konttorissa Söderin kaupunginosassa ja siellä päätoimittaja Kaapo Malka leikkasi Turun Sanomista lehteensä juttuja paksun tupakansavun keskellä. Minä täytin sinä syksynä 21 vuotta, sain vähän palkkaa ja asuin omakotitalon kellarissa Tukholman länsi-puolella Brommassa. Huoneessa oli pieni ikkuna ja makaroonia ja puuroa keitin kellarin sähkölevyllä. Omenia sain talon puutarhasta ja niillä mentiin. Onnekseni pääsin melko pian pois Söderin tunkkaisesta tupakansavusta ja kellariloukusta.

Seuraava työpaikka oli Tukholman Kirjavälitys, mikä välitti ja myi suomalaisia lehtitilauksia ja kirjoja. Siellä tapasin tulevan radiokollegani Kari Lumikeron.
Ihmiset soittivat kirjavälitykseen eri puolilta maata ja yksikin soittaja kysyi oliko meillä Anni Polvaa vihreillä nahkakansilla. Eipä ollut ja soittaja kysyi olisiko jotain muuta kirjaa vihreillä nahkakansilla. Seuraava työpaikka kirjavälityksen jälkeen oli Ruotsin Radion suomenkielinen toimitus.

Stig Törnroosin vähemmistöradio


Keväällä 1969 Dagens Nyheterissä oli ilmoitus missä haettiin työntekijöitä syksyllä perustettavaan Sveriges Radion suomenkieliseen toimitukseen.
Parin viikon aikana oli määrä kouluttaa työntekijöitä ja lähetykset alkaisivat samana syksynä. Meitä innokkaita pääasiassa nuori opiskelijoita löytyi ja olimme Ruotsin Radion ensimmäisen radiokoulun oppilaita.

Kun Sveriges Radio aloitti suomenkieliset ohjelmat, tarkoitus oli lähettää vain lähinnä uutisia ja musiikkia, mutta kunnianhimoinen toimituspäällikkö Stig Törnroos halusi tarjota täydenpalvelun kanavan. Apuna Stigulla oli jo turisti-uutisia Ruotsin radiolle toimittanut Pertti Pitkänen joka tunsi järjestökentän ja suomiseurat

Jo alusta lähtien tavoitteena oli vähemmistöradio samalla tavalla kuin suomenruotsalaisilla oli oma kanavansa. Lähetysaikaa oli vähän, viikossa seitsemän tuntia viisitoista minuuttia, mutta tuohon reiluun seitsemään tuntiin mahtui uutisia, lastenohjelmaa, reportaaseja työpaikoilta, aamuhartauksia, toivemusiikkia, kuluttajavalistusta.   

Hymyile, se kuuluu äänestä vaikka et radiossa näy, oli yksi Stig Törnroosin ohjeista. Ruotsissa Stig oli johtanut Radioteatteria ja Suomessa hän oli televisiotoiminnan pioneereja. 

Tästä alkuvuosien toimittajaporukasta meitä radion viiskymppistaivalta juhlivia ovat minun lisäkseni Eeva Lindh, Leena Koivuneva, Liisa Paavilainen, Juha Tainio ja meistä tunnetuin Kari Lumikero. Kari on tehnyt näkyvää ja kuuluvaa journalistista työtä ja kertoo työstään ja elämästään Uutismies-kirjassaan.
Ensi alkuun Yleisradio, Suomen Yle lähetti aina vuodeksi kerrallaan yhden toimittajan tavallaan lainaksi ja vuosikymmenien aikana kouluttajia hankittiin Ylestä.

Ensimmäinen Yle-laina oli Jouko Blomberg, joka kiersi Kiirunan kaivoslakot, länsi-ruotsin parakkiasunnot ja Suomen Lapin autioituvia kuntia.
Vaikka toimitus oli Tukholmassa, tavoitteena oli kertoa koko maan suomalaisista. Niinpä Leena Koivuneva ja minä saimme käydä kyselemässä suomalaisten kuulumisia Skenessä, Kinnassa, Skövdessä, Landskronassa, Tenstassa ja Göteborgissa.

Landskronassa seurattiin Mustalaisruhtinar-oopperan harjoituksia, Skövdessä käytiin Volvon tehtaalla ja kysyttiin miten tehdas on järjestänyt suomalaisten asuinolot – ja vastaus oli - poikamiesparakit. Göteborgissa oli suomenkielisiä  luokkia ja lapset lauloivat. Tukholman Tenstassa miljoonaprojektin asunnot saivat ensimmäiset asukkaansa ja suuri osa heistä oli suomalaisia.

Vuonna 69 toimituksessa oli neljä vakituista, kuukausipalkkaista työntekijää,
toimituspäällikkö, sihteeri ja kaksi toimittajaa – ja joukko meitä friilanssareita.
70-luvun puolivälissä Ruotsin Radiossa oli jo varteenotettava suomenkielinen toimitus. Työsuhteita säätävä LAS-laki oli tullut voimaan 1974 ja vuosia radiotöitä juttupalkalla tehneet frilansarit oli palkattava vakituisiksi toimittajiksi Ruotsin radioon ja siinä vaiheessa minäkin palasin Göteborgista Tukholmaan.
Toimituksen perustaja Stig Törnroos, hän muutti myöhemmin nimensä Wickbergiksi, jätti toimituksen. Muistelmissaan hän kertoo, miten eri tahot pyrkivät vaikuttamaan ohjelmien sisältöön ja miten hän joutui pitämään kiinni vähäisistäkin annetuista lähetysajoista.  Stig Törnroos loi perustan suomenkieliselle radiotoiminnalle, vähemmistönäkemykselle ja koulutuksen merkitykselle.

 Mönnöt ja Siiri Suurisuut

Parempi yksi Lilja Rinkebyssä kuin kymmen ruusua  Kotkassa.
Näillä sanoilla Lilja Liukka sai kiitokset kun kuukausia kestänyt Rinkebyn  koululakko suomenkielen opetuksen puolesta oli päättynyt keväällä 1984.
Lilja oli yksi vanhemmista joka vaati lapselleen suomenkielen ja suomenkielistä opetusta.
Ruotsin Radion suomenkielisen toimituksen perustamisesta tulee syksyllä 2019
kuluneeksi viisikymmentä vuotta.  Me esittäydymme- lähetys oli syyskuussa 1969 ja siitä se lähti ja paljon on ehditty mutta vähintään yhtä paljon jäänyt tekemättä.
Vaikka koulujen suomenkielisen opetuksen kehittymistä ja luokkien lopettamista on seurattu tiiviisti, niin Rinkebyn lakosta on vain jokunen ohjelma.

Kun aloitin radiolla tein aluksi lastenohjelmia, ensin Lastennurkkaa ja myöhemmin keksin nimeksi Muksumassi. Lapsi on muksu, pussi on massi ja Muksumassi on suuhun sopiva nimi. Muksumassi eli ohjelmistossa vuosikausia.

Kirjoitin Mönnö-nimisestä olennosta kertovan satukuunnelman kerran viikossa. Ohjaaja ja pääosan näyttelijä oli toimituspäällikkö Stig Törnroos. Stigu soitti kitaraa ja ohjasi meitä, kaimaani Leena Koivunevaa ja minua ja me näyttelimme kaikki roolit, olemattomat ja siirisuurisuut. Nyt luulen että satuja kirjoittaessani ajattelin omia sisaria.

Meitä oli kahdeksan lasta, minä olen vanhin ja me vanhimmat lähdimme kotoa kuka minnekin mutta nuorimmista kannoin huolta.  Sotkamossa oli kotona vielä yksi sisko ja kaksi veljeä joita ikävöin niin että sen ikävän määrän olen ymmärtänyt vasta myöhemmin.

Kun seitsemäntoista vuotiaana tulin ensimmäistä kertaa  kesätöihin Tukholman Sergelgatanin Ringbaariin, niin Ville oli vuoden, Hilppa kolme ja Elias viiden vanha.

Tukholmassa äitini Aune tuli käymään ensimmäistä kertaa pienten lasten kanssa Sotkamosta ensin junalla Turkuun ja sieltä laivalla, vuosi oli 1971.
Satamaan menin heitä vastaan kaverin kanssa, jonka kuplavolkkari oli koristeltu hippihenkisillä kukilla. Tukholma oli saanut ensimmäiset pizzeriansa ja tarjosin pizzat. Asuin siihen aikaan tilapäisessä kollektiivissa mutta kesäaikaan muut kolme taisivat olla jossakin.

Talvella nuorin Ville kirjoitti Lähetä minulle vielä niitä satuja… Nyt Ville tekee keikkaa työnsä ohella pitkin Kainuuta. Tuo sydän takaisin on Villen oma sävellys.

Dimitri Keiskiä kuulin ensimmäisen kerran tällä vuosituhannella, kaksituhatta luvun alkupuolella romanien kulttuurikeskuksessa Tukholmassa ja pyysin pääasiassa englanniksi laulavan Dimitrin tekemään radiolle omia laulujaan suomeksi. Vuosien varrella moni kulttuurityöntekijä on saanut radiosta alkusysäyksen suomenkielen käyttämiselle.


Haastattelemassa Tukholman Skansenilla keväällä 2005.
Kuva: Kari Lehtinen

Ikävän kanssa on eletty

Karjalan evakko, suojärveläinen äitini Aune heiluttaa kotitaloni Sotkamon Hirvolan kuistilla, mieheni hämäläinen äiti Thyra vilkuttaa Tampereen Tammelan parvekkeelta. Vainajia on välillä ikävä, ikävämpi kuin eläviä.

Omanikäisten ja nuorempien kuoleminen satuttaa. Vähemmistö- aktivisti, ei vielä seitsemääkymmentä täyttänyt Markku Peura haudattiin jokunen vuosi sitten, Tukholman Norra Haagan kirkkomaalle keskellä kauneinta kesää. Upplands Väsbyn vaapaakoulu on Markun perustama ja Markku oli monen muun kouluhankkeen takana.

Työkavereistani ikävöin Pekka Lehtistä. Tapasin Pekan ensimmäisen kerran Pertti Pitkäsen kanssa 1970-luvulla, kun Pertti teki epämuodollista työhönottohaastattelua Helsingin Linnanmäellä.
Toimitussihteerinä, uutistoimituksen työnjohtajana Pekka pani vauhtia uutisvalvontaan ja antoi pisteitä, kun lähti ulos radiotalosta ihmisten pariin.

Helsingissä Pekka vei minut legendaariseen pressiklubiin Hotelli Marskin yläkertaan. Tukholmaan Vasagatanille pressiklubi tuli vasta kymmeniä vuosia myöhemmin eikä siitä koskaan tullut samanlaista toimittajien kokoontumispaikkaa. Helsingissäkään ei enää taida pressiklubia olla.
Myöhemmin Pekka teki Malmön paikallisradion suomenkielisiä ohjelmia.

Markku Peuran lisäksi ikävä on toista vähemmistöaktivistia Pirkko Leporanta-Morleyta. Rinkebyssä ja sittemmin Kistaan muuttanut Pirkko teki työkseen Tukholman esikoulujen laatu-arvioita ja toimi suomenkielen puolesta.
Rinkebyn koululakosta Pirkko kirjoitti:

Me tajusimme viikkoja lakkoiltuamme,
että valtaa ja mahtia
Ei horjuteta
ei totuudella eikä tunteilla
Mutta siihen puree yhteinen työ ja jumalainen Sisu.


Joka vuosi elokuussa Kokkolassa kasvanut Pirkko järjesti kesäkauden päättäjäiset, venetsialaiset.  Viimeinen ystävien, sukulaisten ja työkavereiden tapaaminen oli Tukholman suomalaisen seurakunnan alasalissa, Pirkon muistotilaisuudessa.
Senkin muistotilaisuuden jälkeen iso ystäväjoukko lähti Vanhankaupungin
 Zum Fransiscaner- ravintolaan jatkamaan yhteistä muisteloa.

Tuttu ravintola. Sinne kokoonnuttiin töitten jälkeen jo Pekka Lehtisen aikoihin. Ajoin sinne pyörällä Tukholman radiotalolta ja yötunneilla tilasin taksin kotiini Maria Prästgårdsgatanille, minne oli ylämäki poljettavana ja polkupyörän sain taksin peräkonttiin.

Takseista puheenollen, töissä tilasin taksin nimellä Lilja koska Häyrynen oli sen verran hankala tavattava. Tilasin siihen saakka kunnes joku taksikuski kyseli onko hiljattain kuollut Göran Lilja veljeni.  Nykyään tilaan auton
Harald ärlig yngve rikard yngve niklas erik niklas, häy-ry-nen

Korpikainuun lakkoja

Sotkamoon ja Vuokatin maisemiin on pakko päästä keväällä hiihtämään. Ah sitä vaarojen sinisyyttä ei mikään voita.
No myönnän että Orsaan ja Taalainmaalle mennessäni kyyneleet alkoivat vuotaa valtoimenaan kun näin vaaramaisemat –melkein kuin Sotkamossa.
Keväisin Sotkamossa käydessäni kutsuin sisaret perheineen yhteiselle aterialle, muutama puhelinsoitto ja meitäoli pitkä pöydällinen.
Mutta osat vaihtuivat, kun täytin lokakuussa seitsemänkymmentä, silloin sisareni kutsuivat minut juhlimaan Kainuuseen.
Päivä oli uskomattoman kaunis, tie kulki Naapurinvaaran kautta Kontiomäelle ja teiden varsien koivut kimaltelevat huurteisina, pakkasta oli parisen astetta.

Perillä Ristijärven Karppalassa nousen autosta ja pihalla on kunniakuja, tuttuja ihmisiä, aikuisia ja lapsia. Mari-sisko antaa ohjeet - kävele hitaasti.
Antti-veljen tyttö Ira vetää Suomenlippua salkoon tyttärensä kanssa ja katseet nousevat kohti lippua. Toinen Antin tytöistä laulaa siniristilippua ja minä spatseeraan ovea kohti ja yritän katsoa ketä on paikalla.
Kaikki siinä olivat, veljet ja siskot, vaimot ja miehet ja lastenlapset. Yhteensä meitä oli kuutisenkymmentä, lapsia melkein parikymmentä.
Ruokana oli lampaanlihakeitto, ohrarieskaa, sienisalaattia, leipäjuustoa, kotikaljaa, lakkakakkua ja variksenmarja/karpalokakkua, jotain piirasta ja pullaa. Kahvia kiehui kymmenen litran kattiloissa.
Kolmenkymmenen munan lakkakakussa oli sankollinen korpikainuun lakkoja. 
Kyllä nuin vanhan ihmisen pitää saaha lakkakakku, oli ollut veljeni mielipide.

Vähitellen Vuokatin vaarojen sini on sulautunut huomaamatta meren sinisyyteen ja Tukholman saaristo ja merellä liikkuminen on tullut tutuksi.
Sotkamossa olin kasvanut kirkonkylän Hirvenniemellä isojen vesien äärellä, Pirttijärven ja Sapson rannalla.  

Tukholman suomalaisen seurakunnan kirkkoherra Urpo Kokkonen kertoi monesti kun tavattiin että kun Jumala oli luonut maan, sytytti piippunsa seitsemäntenä päivänä, katseli ympärilleen ja päätti sitten että jospa luon vielä Sotkamon.

Näin minä asun

Sotkamon naapuripitäjään Ristijärvelle, missä muutama vuosi sitten sisareni järjestivät minulle syntymäpäiväkekkerit,  sinne olin päässyt käymään kesällä 1980 kun kerroin radiossa miten södertäljeläinen Tolosen perhe ajoi kesälomanviettoon koti-Kainuuseen ja autossa soi huoltoasemalta ostettu tuore suomikasetti.
Matkalla poikettiin Muuramessa katsomassa työpaikkoja ja mielessä oli Suomeen muutto. Ristijärvellä perhettä oli vastassa ruotsinsukulaisia odottavat eläkeläiset ja ukki veisti kymmenvuotiaalle Marjolle pajupillin.

Kun tein ohjelmaa, toivoin että Tolosten kesäloman kuuntelu tuo itse kunkin mieleen omat kesälomat ja lapsuuden muistot. Samaa toivoin kun tein ohjelmia 90-luvulla ihmisten asumisesta.  Sarjan nimi oli Näin minä asun ja ihmiset kertoivat kodistaan ja siitä miten asuminen oli muuttunut.

Minulla itselläni oli samantapaista asumista kuin haastateltavilla:
Kun muutin Tukholmaan 1968 ensimmäinen asuntoni oli kellarihuone.
Sen jälkeen jaoin Djurdgårdenissa Skansenia vastapäätä olevan huoneiston opiskelukaverini matarinkiläisen Kickin kanssa, luimme Timo K Mukkaa, Kicki puhui ranskaa, opiskeli suomea ja muutti vähitellen Helsinkiin, ja myöhemmin Luulajaan. 

Djurgårdenin jälkeen asuin Solnan jo nyt puretussa puutalojen Hagassa ja lämmitin kaakeliuunia, sieltä muutin poikaystäväni ja kahden muun kaverin kanssa taas kerran yhteisasuntoon. Siellä oli itsestään soittava rullapiano, tilaa ja jatkuvaa juhlaa. Joulupäivänä tien varrelta yöntunteina varastettu kuusi makasi pitkin pituuttaan lattialla. Aika pian meistä itse kukin muutti kuka minnekin.
 
Minä hankin pimeällä rahalla vuokrayksiön Sundbybergistä, asuin pari vuotta Göteborgissa ja kun palasin takaisin Tukholmaan pääsin Söderiin, ensin Maria-torin tuntumaan, sieltä Hornstulliin ja lopulta Birkastaniin.  Enkeli lumessa-taulu on kulkenut mukana muutosta muuttoon.

Nyt makuuhuoneessa anopin kristallikruunun prismat heijastavat kattoon priden väriskaalat ja senkissä on anopilta perityt kultareunaiset arabian myrnakupit.
Kun ensimmäinen radiopomoni Stig ja hänen vaimonsa muuttivat vanhusten palvelutaloon he halusivat lahjoittaa ylimääräisiä mattoja ja tauluja. Tuntuu hyvältä kun tiedän että kävelen heidän askeltensa jälkiä. Stigua ja Heidiä tapasin Stigun viimeisten elinvuosien aikana muutaman kerran vuodessa. Stigu tarjosi lipeäkalaa pekonilla ja minä karajalanpiirakoita, madekeittoa ja blinejä. Aikoja sitten loppunut työsuhde oli kasvanut ystävyydeksi.
 
Jugend-aiheinen ryijy ja keittiön Aalto-pöytä ovat edesmenneen tukholmalaisen  Kirstin jäämistöä, ne sain Milanossa asuvalta Kirstin siskontyttäreltä Riitalta, hän oli toimituksen ensimmäinen sihteeri viidenkymmenen vuoden takaa.

Olohuoneen verenpisara-kuvioiset paneeliverhot sain serkultani Virpiltä.
Virpillä ja minulla on yhteinen Hilma-mummo, Hirvolan Hilma, Sotkamon Haapalan tyttöjä joka nai hämäläisen Vihtorin, iloluontoisen nahkurin.
Hilma toi Sotkamoon ensimmäiset tomaatit ja piti miehensä nahkuri Vihtorin jälkeen pesulaa.
Liekö mummon perua että me molemmat Virpi ja minä ollaan molemmat  kovia kyliä käymään. Näin Hilma kirjoitti tyttärensä vieraskirjaan 1944: Poikkesimme Leppävirralla luonasi, oli hauska nähdä tämä maailman kolkka.

Kyläluutana

Lähtemiset ja jäähyväiset ovat meidän ruotsinsuomalaisten arkipäivää, mikä tarkoittaa sitä että sukulaisiin ja ystäviin pidetään yhteyttä.
Kirjailija Lena Andersson lanseerasi muutama vuosi sitten käsitteen väninnekör Kirjassa Egenmäktigt förfarande, suomennettuna omavaltaisaa menettelyä, siinä päähenkilö Ester pui rakastajansa Hugo Raskin sanomisia ja tekemisiä ystäviensä kanssa, joita hän kutsuu nimellä väninnekör, ystävätärkuoro, itse puhun vänninnakööristä.
Minulle ystävättäret ovat elinehto, hugoraskeja on tullut ja mennyt, miehet ovat viihdyttäneet, pettäneet, enkä edes kaikkia muista nimeltä. Ystävättäret ovat ja pysyvät. Täällä Tukholmassa järjestän ainakin kerran vuodessa naistenkutsut ja siellä on vanhaa ja vähän uutta ystävätärkööriä.
Sosiaalisen median facebookin ja instgramin kautta voi toki pitää yhteyttä ihmisiin ja uusia ruotsinsuomalaisia verkostoja syntyy jatkuvasti, mutta välillä on nähtävä silmätysten.
Kotoaan kannattaa aina lähteä kylille ja liikkeelle ja kyläluutana lähden usein kotoa vaikka kotiin aina hauska palata. Jos ei muuta niin kadulla saattaa törmätä entiseen naapurinsa ja vaihtaa muutaman sanan.
Minusta on hauskaa ja tärkeää kun ihmiset tapaavat ja tutustuvat toisiinsa.
Leenan päiviä olen juhlinut niin kauan kuin muistan, viime vuosina yhdessä kahden muun Leenan kanssa. Heinäkuun kekkereihin voi kutsua melko paljon väkeä koska kaikki eivät pääse tulemaan ja juhlakutsu ilahduttaa aina.
Juhlissa haluan ehdottomasti että paikalla olevista parhaiten eläytyvä lukee Pentti Saarikosken runon Maitohorsmat kukkivat.

Minä olen Leena Häyrynen ja sain olla mukana kun Sveriges Radio aloitti suomenkieliset lähetykset syksyllä 1969. Ehdin tehdä radiota 42 vuotta ennen kuin jäin eläkkeelle.
Viimeiset työvuodet olin kanavatuottajana, sitä ennen uutistoimittajana, toimitussihteerinä, uutispäällikkönä, olen tehnyt lastenohjelmia, erilaisia sarjoja ja dokumentteja. Joitakin ohjelmia voi kuunnella Sveriges Radio SR playn Sisuradion sivulta.

Oma kanava

Kun aloitin viisikymmentä vuotta sitten, suomenkielisiä ohjelmia oli vuonna 1969 maanantaista perjantaihin kolme kertaa päivässä, kuudelta 20 minuuttia, kahdeksalta puoli tuntia ja iltapäivällä viideltä 25 minuuttia, yhteensä tunti ja vartti. Lauantain kello yhdeltä lähetysaikaa oli kokonainen tunti. Viikossa yhteensä seitsemän tuntia, viisitoista minuuttia.
Kun aloitin minulla oli toistakymmentä kiloa painava nauhuri kun haastattelin ihmisiä. Nyt toimittajilla on kännykkä mistä juttuja voi lähettää suoraan meneillään oleviin ohjelmiin.

Vuonna 2019 Sveriges Radio Sisuradiolla on kokonainen kanava aamusta iltaan ja SR play sovellutuksesta voi kuunnella ohjelmia milloin itse kullekin sopii ja valita mitä haluaa kuunnella.  Sisuradio oli ja on yhä edelleen viiden vuosikymmenen jälkeen Ruotsin suurin suomenkielinen kulttuurilaitos ja meidän ruotsinsuomalaisten ääni. Ruotsinsuomalaisuus ylitse kaiken!

https://sverigesradio.se/avsnitt/1337993 

https://sverigesradio.se/50vuotta 

 
 

Leo Ylitalo, kirjailija

ASKO SAHLBERG -PALKINNON SYNTYVAIHEET

Sain ajatuksen: olisi kai paikallaan, että myös Länsi-Ruotsissa jaettaisiin ruotsinsuomalainen kulttuuripalkinto. Näin ollen ehdotin muutamalle paikalliselle kulttuurivaikuttajalle yhdistyksen perustamista. Lähtökohtani oli kirjailija Asko Sahlbergin nimeä kantava kulttuuripalkinto.

Asko Sahlberg -yhdistyksen perustava kokous pidettiin keväällä 2018. Mukana olivat allekirjoittaneen lisäksi Göteborgin kunniapääkonsuli Heli van der Valk, RSN:n puheenjohtaja Ella Turta sekä radiotoimittajat Johanna Dickson ja Erkki Kuronen, joka valittiin yhdistyksen puheenjohtajaksi. Kokouksen vieraana oli kirjailija Asko Sahlberg. Tuolloin luotiin suuntaviivat tulevalle toiminnalle. Tärkeimmäksi näimme ruotsinsuomalaisen kulttuurin monipuolisen esille nostamisen. Tavoitteemme on luoda traditio, joka muistuttaa vähemmistömme elävästä kulttuurista. Hieman myöhemmin yhdistykseemme liittyi myös kirjastonhoitaja Heli Henriksson Vasara.

Ilahduimme, kun Otavan Kirjasäätiö oli valmis tukemaan meitä lahjoittamalla 5000 euron suuruisen palkintosumman. Hanketta tuki myös Göteborgin Suomenkielinen hallintoalue. Lisäksi muutama yksityishenkilö lahjoitti rahaa yhdistyksemme toimintaan.

Tavoitteemme on jakaa kolmen vuoden välein 5000 euron kulttuuripalkinto. Tämän vuoden palkintolautakunnan (pj. Heli Henriksson Vasara) tekemien ehdotusten pohjalta kirjailija Asko Sahlberg valitsi palkinnonsaajaksi Tukholmassa toimivan suomalaisen Kirjakaupan (Birkagatan 19). Hän perusteli valintaansa seuraavasti: ”Merkittävä osa elävää ruotsinsuomalaista kulttuuria on suomenkielisen kirjallisuuden levittäminen ja vähemmistömme kuvataiteen esittely Ruotsissa. Siksi Tukholman suomalainen Kirjakauppa on meidän vähemmistökulttuurimme eturintamassa. Kirjakulttuurin toimintaan osallistuvien ihmisten aatteellinen työ on todella palkitsemisen arvoinen.

Kaksi muuta palkintoehdokasta olivat kirjailijat Tiina Laitila Kälvemark ja Jaana Johansson.

Anna Järvisen siivittämä, loistokas palkinnonjakotilaisuus pidettiin Göteborgin pääkirjastossa 30. syyskuuta ja palkinnon otti vastaan Tukholman suomalaisen Kirjakulttuurin puheenjohtaja Seppo Poutanen.

(Logon tekijä on göteborgilainen taiteilija ja radiotoimittaja Erkki Kuronen.)

 

Juhani Niemi

Kanttia kanssa

eli Minna Canthia juhlimassa

Kansalliskirjailijoiden juhlavuosien viettämisellä on pitkät perinteet. Kun J.L. Runebergin syntymästä tuli täyteen 200 vuotta (2004), ohjelmaa riitti koko vuodelle ja tapahtumia järjestettiin Suomen ohella myös Ruotsissa. Juhani Ahon 150-vuotismuistoa (2011) juhlittiin myös näyttävästi, ja vuoden suojelijaksi saatiin itse tasavallan presidentti Tarja Halonen.

Tänä vuonna on vuorossa Minna Canth, ensimmäinen merkittävä suomenkielinen naiskirjailija, jonka syntymästä 19. maaliskuuta tuli täyteen 175 vuotta. Se oli myös kansallinen liputuspäivä.

Ruotsinsuomalaiset kirjamessut ovat ottaneet kapulan käteen ja valinneen juhlavuoden kunniaksi Canthin yhdeksi teemakseen. Vieraaksemme messuille saamme Minna Maijalan, johtavan Canth-tutkijan, joka kertoo eläneensä yli kaksikymmentä vuotta kaimansa kanssa.

Minna Canthin 175-vuotisjuhlinta alkoi hyvissä ajoin jo viime vuonna, ja suojelijaksi lupautui tällä kertaa tasavallan presidentin puoliso Jenni Haukio. Tervehdyksessään hän kiteytti näkemyksensä kirjailijan merkityksestä meidän ajallemme:   

”Minna Canth on vapauden, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden puolustaja, jonka ennakkoluuloton, yhteiskunnallisiin epäkohtiin rohkeasti puuttuva ajattelu on esikuvallista ja innoittavaa yhä edelleen. Minulle Minna Canthin elämäntyön merkitys kiteytyy hänen sanoihinsa: ´Ensimmäinen ehto naisen edistymiselle on persoonallinen ja henkinen vapaus. Siihen perustuu kaikki muu.”

Kuten lainauksesta voidaan päätellä, Minna Canth ei ole merkinnyt suomalaisille vain kirjailijaa kirjailijoitten joukossa, vaan häntä on pidetty myös rohkeana ajattelijana ja yhteiskunnallisena vaikuttajana. Canthin sanoma on kantanut yli vuosisatojen eikä hänen teostensa ihmiskuvaus ole vanhentunut. Juhlavuoden julkaisujen kautta kirjailijasta on paljastunut ennennäkemätöntä särmää. Monet hänen unohdetut kertomuksensa ovat saaneet uuden elämän Minna Maijalan toimittamassa valikoimassa Minna Canth – ihmisen kuvia. Teos nostaa erityisesti esiin Canthin kiinnostuksen ihmisen psyykeä ja ajan lääketiedettä kohtaan.

 

Juhlavuoden varaslähtöön viime vuoden puolella liittyi myös merkittävä kaunokirjallinen tulkinta klassikosta, Minna Rytisalon romaani Rouva C. Se pyrki luomaan traditiosta poikkeavaa kuvaa nuoresta Canthista ja hänen rakkauksistaan. Kuten kriitikot havaitsivat, uuden näkemyksen taustalla oli vaikuttamassa muutamaa vuotta aikaisemmin julkaistu tuore elämäkerta, Minna Maijalan Finlandia-ehdokkaaksi yltänyt teos Minna Canth. Herkkä, hellä, hehkuvainen (2014).

Ensimmäisen Canth-elämäkerran laati Lucina Hagman, Canthin aikalainen ja taistelutoveri. Teos ilmestyi kahtena niteenä vuosina 1906–1911. Välimatkan puute on luonnollisesti vaikuttanut sen tulkintoihin. Minna Maijala onkin ottanut etäisyyttä Hagmanin hahmottamaan kirjailijakuvaan. Amatsonin sijasta Maijala on löytänyt hermoillaan elävän taiteilijan, sen ”herkän, hellän ja hehkuvaisen”, josta toinen aikalainen J. H. Erkko runoili. Maijala tarjoaa luennassaan monia kiinnostavia näkökulmia sekä osoittaa, miten monipuolinen kirjailija Canth oli. Analyyttinen syväluenta hakee vauhtia pohjoismaisesta, venäläisestä ja ranskalaisesta aikalaiskirjallisuudesta, jota Maijala käyttää hyvin tulkintojensa tukena.

Maijala on juhlavuoden alkupuolella julkaissut myös esseekokoelman Punaiset kengät, jossa hän käyttää lähtökohtana Canthin tekstejä ja avaa niiden kautta persoonallisia perspektiivejä 2000-luvun polttaviin kysymyksiin kasvatuksesta, terveydestä ja luovuudesta. Esseissään Maijala hakee historiallisia analogioita ja tuo Minna Canthin radikaalit ajatukset nyky-yhteiskunnan ja sen trendien analyysiin.

Canth ei ole juhlavuoden aikana ollut esillä vain kirjailijana tai ajattelijana. Häntä on muistettu myös kakkujen tekijänä, skruuvinpelaajana ja spiritismin harrastajana. Seminaarien ja esitelmien lomassa kirjailijaa on juhlittu muun muassa Minnan portaat -tapahtumassa, missä on juostu kilpaa Kuopion hyppyrimäen portaita pitkin. Canthin kotikaupungissa on myös pyritty joukkorahoituksella kunnostamaan hänen kauppiaantaloaan, Kanttilaa.

Juhlavuosi on näin tuonut parrasvaloihin monikasvoisen ja monineuvoisen Canthin, jonka henkilöstä ja tuotannosta riittää purtavaa vielä silloinkin, kun hänen 200-vuotisjuhlaansa 2040-luvulla vietetään.

 

Ruotsiksi kirjoittavat esiintyjät vuoden kirjamessuilla ovat palanneet sukunsa juurille. Susanna Alakosken Bomulsänglarna perustuu hänen pohjalaisen Hilda-mummonsa elämänvaiheisiin 1900-luvun alussa. Se on ensimmäinen osa naisten työstä kertovan neljän romaanin sarjassa.  

Nina Wähän Testamente kertoo 12 lapsisen Toimin perheen elämästä 1980-luvulla Tornionlaaksossa, Suomen puolella rajaa, sekä perheen karjalaisesta äidistä. Se on Nina Wähän kolmas romaani. Häntä haastattelee Liisa Paavilainen, jolla itsellään alkaa olla kokemusta sukutarinan kirjoittamisesta. 

Liisa Paavilainen

Kackurista Kivennavalle

Suvun juuria etsimässä

Pihapiirin ympärillä aika on pysähtynyt. Kauan sitten hylätyt rakennukset ovat täynnä entisten asukkaiden tavaroita. Harmaan hirsiaitan seinien raoista paistaa päivä kasaan iät ja ajat sitten käytettyjä työkaluja. Vuosikymmenien ajan tänne on kerätty auroja, haravia ja puupiikkisiä karhia, seinällä riippuvat vieri vieressä hevosten länget ja ohjakset. Ulkoseinää koristaa sirppi ja viikate, jolla äitini isoäidin isä Henrik Wannäs 150 vuotta sitten ehkä niitti heinää. Hän oli tullut kotivävyksi Kackurista, suojaisesta poukamasta Pohjanlahden saaristossa, mutta vaimonsa kuoltua hänellä ei ollut sukutilalla sijaa. Marraskuussa 1867 Henrik pakkasi omaisuutensa ja kaksi pientä tytärtään kelkkaan ja lähti pitkälle matkalle Pietariin. 

Anna Sofia Wannäs jätti lapsuuden maisemat seitsemänvuotiaana ja ikävöi syntymäkotiinsa koko ikänsä. Äiti muisti mummonsa kertoneen pohjalaisista juuristaan, mutta ennen minua kukaan sukulaisista ei ole käynyt Pedersöressä, missä Sundbyn joen varrella kulkevan Vannäsintien asukkailla on edelleen sama sukunimi kuin kylän raitilla.

Ruotsinkielinen käsityöläis- ja talonpoikaissuku on peräisin Luodosta, Pietarsaaren maalaiskunnasta ja Ähtävältä. Henrik Wannäs lähti maailmalle juuri ennen kuin nälkä ja kulkutaudit koituivat suomalaisten kohtaloksi. Vuoden 1868 loppuun mennessä 150 000 ihmistä menehtyi, heidän joukossaan Anna Sofian isovanhemmat. Samana vuonna Ähtävällä kuoli Anna Mattsdotter Jåssgårk, jonka pojasta tuli Anna Sofian puoliso. Leander Mattsson oli 12 vuotias äitinsä kuollessa, hän muutti Pietariin 25 vuotiaana ja otti saman tien pestin Bakuun Nobelin öljykentille vuonna 1882. Kolmen vuoden kuluttua hän kutsui Anna Sofian vaimokseen. Kaspianmeren sukeltajana Leander ansaitsi pesämunan rappioituneen maatilan hankkimiseen Karjalan Kannaksella. Kivennavan muuttokirjaan vuonna1888 perheen sukunimeksi tuli Mattsson. Vuosien työllä tila vaurastui ja rakennukset komistuivat, mutta pohjanmaalta lähteneiden sydäntä jäyti ikävä synnyinseudulle lähes viisikymmentä vuotta kestäneen avioliiton ajan. Vasta vuonna 1934, vaimonsa kuoleman jälkeen Leander pääsi viimeistä kertaa elämässään matkalle Ähtävälle. 

Perheen vanhimmat pojat muuttivat Kaliforniaan 1910-luvun alussa. Frans ja Arvid pääsivät pitkästä matkasta huolimatta käymään synnyinmaassaan, mutta talvisodan syttyessä 1939 maatilaa isännöimään jäänyt Emil perheineen joutui jättämään kotinsa ja lähes kaiken omaisuutensa. Kaksi kertaa raja sulkeutui evakkotien kulkijoiden takana. Viisi kertaa oli pakko löytää karjalle uudet laidunmaat.

Kuolema korjasi isovanhempani parhaassa iässä, Lyyli ehti täyttää 50 vuotta, Emil 55. Äidin Hämeeseen sijoitettu sukupolvi kaipasi kipeästi rajan taakse jäänyttä syntymäkotia, jonne neljännesvuosisadan ajan ei pääsyä ollut. Ennen kuin muut uskalsivat Neuvostoliiton puolelle, tein yliopiston oppilaskunnan kanssa vuonna 1970 bussimatkan Kannaksen halki Leningradiin tapaamaan mummon serkkua, jonka vanhemmat Stalin oli karkottanut Siperiaan. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Rantakylän entiset asukkaat tekivät kesäisin yhteisiä toivioretkiä lapsuutensa maille.

Pohjalaisten talonpoikien kiintymys maahan on säilynyt neljä sukupolvea, vaikka viljelykset ovat siirtyneet eri puolille Suomea. Sekä Henrik Wannäs että Leander Mattsson, samoin kuin Emil ja hänen poikansa Reino ovat raivanneet maata, kylväneet siementä ja kasvattaneet karjaa minne tahansa he ovat joutuneet. Työntäytteistä elämää hallitsi Leanderin patriarkaalinen komento, jumalisuus ja säästäväisyys, mutta myös avuliaisuus köyhempiä kohtaan. Tiiviissä perheyhteisössä kotikielenä oli ruotsi, kunnes Emil toi Savossa syntyneen nuoren miniän taloon vuonna 1913.  Itsenäisessä Suomessa heidän lapsensa varttuivat karjalaisiksi, matkustivat Viipuriin ja Helsinkiin, haastoivat kivennavan murteella, eivätkä halunneet oppia puhumaan muita kieliä. 

Sukunimi Mattsson muistuttaa ruotsinkielisistä juurista jo kuudetta sukupolvea, jotka ovat saaneet osansa kaikkia suomalaisia historian saatossa kohdanneista koettelemuksista. Nälkävuodet, sodat ja sairaudet ovat vaatineet uhrinsa, traumoja on purettu kirjoittamalla, rukouksilla ja virrenveisuulla. 

Leanderin ja Anna Sofian jälkeläiset ovat löytäneet tiensä eri puolille maailmaa, heistä on tullut viiden eri maan kansalaisia. 1900-luvulle tultaessa Wannäsista tuli Vannes ja Leanderin sukunimi katosi kirkonkirjoista. Jåssgårk-nimisiä ei Suomessa enää asu, jäljellä on enää yhden korttelin pituinen Jossgårkintie Ähtävän keskustassa, jossa vanhoista rakennuksista on pystyssä ainoastaan kirkko ja kellotapuli.

Oma sukupolveni on ensimmäinen, jolla ei ollut ulkoisia muuttopaineita, mutta nuorena aikuisena minun oli päästävä kotoa pois, saada välimatkaa kaikkeen, mikä ahdisti. Ja sille tielle jäin. Nyt kun olen elänyt puoli vuosisataa Itämeren toisella puolella, olen valmis perehtymään sukuni historiaan. Kirjoitustyö on päässyt alkuun, mutta urakasta tulee vielä pitkä. Ensi vuonna ehkä pääsen bussimatkalle Kackurista Kivennavalle.

 
 
 
© Ruotsinsuomalaisen kulttuurin ystävät -yhdistys. Sivun teki ja sitä päivittää Kai Kangassalo