Etusivulle

Kuukauden kirjailija



 

Syyskuu 2022

 
 

Pirjo Marjut Vega Brant 

 
 
   
 
     
 

Pirjo

Olen syntynyt keskisuomalaiseen maalaismaisemaan, evakkoperheen tyttärenä. Opin lukemaan paljon ennen kouluikää lähinnä sen takia koska kotipiirissä viisikymmentäluvun alussa virikkeitä oli niukasti ja koska mielikuvitusta minulla oli liikaa. 

Oppikoulun ensimmäisellä luokalla luokanvalvoja kutsui vanhempani neuvotteluun siitä miten tytärtä voisi kehittää laajentamalla hänen repertuaariaan Tex Willereista venäläisiin klassikkoihin, koska hänellä oli ilmeisesti taipumuksia kirjoittamiseen, mutta ajankohta oli väärä. Opinnot jäivät kesken ja suuri maailma kutsui; ensin USA ja sitten Etelä-Amerikka, jonne avioiduin ja asuin Kolumbiassa 12 vuotta työskennellen kaksikielisen varhaiskasvatuksen ja peruskoulun piirissä.  USA:ssa asuin mm. Floridassa ja Chicagossa. Kirjoittaminen ja kirjat olivat aina olleet osa elämääni, mutta saivat jäädä taka-alalle, kun katsoin tarvitsevani säännöllisen palkatun päivätyön jäätyäni leskeksi ja yksinhuoltajaksi 33-vuotiaana. 

Pohjolaan palattuani valitsin kuitenkin Ruotsin Suomeen palaamisen sijasta, suoritin ruotsalaisen esikoulunopettajan tutkinnon ja tein elämäntyöni  ruotsalaisen varhaiskasvatuksen ja peruskoulun parissa Tukholman pohjoispuolella Sigtunan kunnassa. Eläkkeelle päästyäni muutin uuden puolisoni kanssa Pohjois-Upplantiin, Daljoen rannalle, pieneen tukinuittokylään ja kirjoittelen nyt sieltä käsin tarinoitani.

Minulta on kysytty joskus miksi kirjoitan kielellä, jota en ole puhunut perhe-tai kotikielenä valtaosassa aikuiselämääni, mutta se oli minulle ainoa luonnollinen valinta. Kertojaääneni ei kuulosta oikealta millään muulla päivittäin käyttämälläni kielellä. 

Uusin projektini, joka on vasta hahmottumassa, sijoittuu Kolumbian ja Venezuelan trooppisille ruohotasangoille, Orinoquiaan. 

 

Teokset

Ensimmäinen kirja, Lempeät tuulet Tyyneltä mereltä (2018) on osittainen omaelämänkerta, kirjoitettu alun perin matkaoppaaksi menneisyyteen lapsenlapsilleni ja omaksi kertomuksekseni  siitä miltä Kolumbia näytti suomalaisen maalaistytön silmin vuosina 1970-82, ennen huumekulttuurin ja kartellien nousua, ennen yhteiskuntarauhan pirstoutumista 90-luvulla, kun vasemmistosissien ja oikeistomiliisien harjoittama väkivalta ja aina vaan paheneva aseellinen selkkaus teki elämästä haasteellisen  ja hankalan,  ja muutimme USA:han.  

Toinen kirja, Kuolema Tuhannen nuolen lahdella, 2021, on biofiktio, alun perin tarkoitettu rikosromaaniksi, joka perustuu löysästi vanhimman veljeni kuolemaan Dominikaanisessa Tasavallassa, joka herätti paljon kysymyksiä, mutta joihin löytyi vain vähän vastauksia. Se kertoo maahanmuuttajan juurettomuudesta, juuttumisesta eräänlaiseen limboon, ja etsii syitä, jotka johdattavat hänet itsetuhon tielle hänen omasta itsestään ja elämästään. 

Kolmas kirja, Riikinkukon siiven alla, 2022, on kevyellä kädellä kirjoitettu rikosromaani, joka ottaa kantaa anonyymin nettikeskustelukulttuurin aiheuttamiin jännitteisiin, jotka heijastuvat arkielämään ja saavat seurauksia. Tapahtumat liikkuvat nopeassa tempossa Suomen kesästä Itämeren risteilylle, eri puolille Eurooppaa ja Lähi-Itää ja lopulta paha saa palkkansa (vai saako se?) Daljoen aurinkoisilla kevätjäillä. 

Lisäksi olen kääntänyt ensimmäisen teokseni englanniksi, joka on julkaistu e-kirjana nimellä Bittersweet Fruit (2020), joka tuli aiheelliseksi kun muistin, että lapsenlapset, joille olin kirjan kirjoittanut eivät osanneet suomea, eivätkä heidän vanhempansa myöskään.  Olen nyt viimeistelemässä käännöstä Kuolemasta Tuhannen nuolen lahdella, jolla ei vielä ole lopullista nimeä. 

 


 
 

Elokuu 2022

 
 

Keijo Winstén

 
 
 
     
 

Keijo

Synnyin Vaasassa marraskuussa 1946 ja asuin siellä nuoruusvuosiini saakka. Syksyllä 1973 muutin pysyvästi Ruotsiin. Tähän mennessä olen julkaissut yksitoista  runokokoelmaa ja kaksi novellikokoelmaa.

Uusin, tänä keväänä julkisuuteen tullut runokirjani ”Sininen lintu” sisältää runoja eriarvoisesta maailmastamme. Elämme aikaa, jossa valhe ja vääryys vallitsevat. Mediaan ei enää voi täysin luottaa. Runoissani olen kuitenkin luottavainen. Uskon, että inhimillisyys ihmisten keskuudesta elää. Tiedän että on olemassa paljon hyvää ja rakkautta.

Kirjan lopussa kirjoitan:
Sinä olet,
en ole yksin.

Kirjallisuus on ollut osa elämääni jo varhaisesta teini-iästä lähtien. Kirjoitin runoja ja pieniä tarinoita, enimmäkseen pöytälaatikkoon. Joitain kirjoituksiani (runoja ja kertomuksia) julkaistiin paikallisessa lehdessä. Kuten ”Alokas Möttösen tarinoita” vuosina 1966 – 1967. Möttösen tarinat julkaistiin kirjana vuonna 2012.

Olen jäsen Ruotsin kirjailijaliitossa, Författarcentrumissa, Arebetarskrivaterissa, Ruotsinsuomalaisessa kirjoittajayhdistyksessä, Kulttuuriyhdistys Lyktanissa, jne. Runojani on useissa antologioissa.

Tähän saakka ilmestyneet kirjat:

2008         Miten paljon sietääkään, runoja
2010         Matka, runoja
2012         Alokas Möttösen tarinoita, tarinoita
2012         Nära hud, dikter 
2013         Haikuja, haikurunoja
2014         Kaksi kaupunkia, runoja
2015         Kaukana kaupungin äänet, novelleja
2016         Röda pust, dikter 
2018         Jokainen kevät, runoja
2019         Var enda vår, dikter 
2020         Kiirastuli, runoja
2021         Lähelle, runoja
2022         Sininen lintu, runoja

Keijo Winstén

 

Runoja kirjasta Sininen lintu

Kerjäläinen

Kerjäläinen on tullut paikalleen
liukuportaiden päähän,
istuu taas viimassa ja tuiskussa,
hymyilee kuin Buddha.

Ei siinä silti ole mitään sankarillista.

Hänen on juuri niin kurjaa,
kuin miltä näyttää,
niin masentavaa,
kuin tyly maailma ympärillä,
niin tyhjää,
kuin pahvinen muki
johon ei koko päivänä
ole tipahtanut ainoatakaan kolikkoa.

Lounasaika

Hän istuu torin laidalla
näköispatsaan reunakivetyksellä
pulut ympärillään,
syöttää niitä leipäpaloilla.

On kyyhkysten lounasaika.
Linnut kerääntyvät ruokailemaan,

kunnes virkavalta vie häirikön
pilaamasta kaupungin katukuvaa.

Ruutana

On yö
ja pimeä,

se pakenee pohjan hämyyn
piiloon kultakaloilta,
jotka kisailevat valossa,
saavat aina parhaat palat.

Sitä ei huomaa kukaan,
rumaa ruutanaa.

Kun on yö ja pimeä.

Tulee vielä aika,
jolloin ruutanat nousee vaatimaan.
Miten silloin kultakalojen käy?
Mitä näkevät ruutanat valossa?

Kun on yö
ja pimeä.

Ilonpäiviä

Kaikki meidän päivämme
ovat ilonpäiviä.
Nekin jotka itketään,
tai vain nauraen ohitetaan.

Päivät tulevat,
toiset menevät,
aallot tauotta rantoja takoo.

Kyynelten takaa
välittyy kuolemaa väkevämpi
elämisen riemu.

Tutkimusmatka

Sinä ja minä matkaa
käsi kädessä teemme.
Kätesi koskettelevat,
sormesi tunnustelevat.

Tämä on tutkimusmatka.
Sinä olet tutkimusmatkailija,
minä kartta,
jota sormesi lukevat.

Kaikki matkat

Matkalla kotiin
väistyy kesä
luimistellen, kitsastellen. 

Minä kun en matkoja mieti.
Käsi kädessä kaikki matkat,
pitkät ja lyhyet
kuljetaan

 


 
 

Heinäkuu 2022

 
 

Rainer Paakkinen

 
 
 
     
 

Äiti kulta! /Älskade mamma!

on ensimmäinen Rainer Paakkisen kirjoittama ja kolmas hänen kuvittamansa kirja, joka perustuu äidin ja tyttären väliseen kirjeenvaihtoon. Äiti on Suomessa ja tytär Ruotsissa. Se kertoo ikävästä ja kaipauksesta, hänestä joka lähti sekä hänestä joka jäi. Suomennos on Tarja Salon, kustantaja Storge Förlag.

Sarjakuvakirja on tuotettu Sörmlannin suomalaisten hallintoaluekuntien Eskilstunan, Oxelösundin  ja Trosan yhteistyöprojektina, jota tukevat myös Sörmlandin maakäräjät, lääninkirjasto ja valtion kulttuurineuvosto. Samassa sarjassa on ilmestynyt myös Eija Salmisen kirjoittama ja Rainerin kuvittama lastenkirja Lakupiiput ja makkarasoppa – Lakritspipor och korvsoppa.

Rainer Paakkinen on syntynyt Uddevallassa suomalaisen työläisperheen vanhimpana lapsena. Hän on piirtänyt lapsesta asti, mutta piirtämisestä ja musisoinnista tuli vapaa-ajan harrastus, kun Rainer päätti mennä Figeholmin paperitehtaaseen töihin. Työn ohella hän alkoi kymmenen vuotta sitten piirtää tosissaan joka päivä, ja viisi vuotta sen jälkeen hän sai Paperiliiton kulttuuristipendin.

Rainer ei ole saanut oppia suomea koulussa, joten hän on lähettänyt luonnehdinnan kirjottamisestaan ruotsiksi:

 

 

Jag brinner för de vanliga människornas historier mer än de som alltid syns och hörs överallt och får sina röster hörda genom historien. För att de vanliga, aldrig är det, de "vanliga". Just nu jobbar jag på två historier samtidigt utan att veta ifall någon av dem blir "på riktigt". Den ena av dem handlar om hur det är att jobba på ett pappersbruk, skift inom industrin med allt vad det innebär. Historier om människor som kommit och gått genom åren, som funnits där inom stängslet. Människor vars historier alltjämt berättas, på arbetsplatsen.

Jag jobbar också på en annan historia och båda historierna är i formen av grafisk novell eller roman... dvs, text och bild som binder ihop allt. Vad händer i en familj när mannen kommer hem efter kriget? När familjen väntar sig en älskad och den älskade inte finns kvar? Hur kan man nå förlåtelse, kan man det? Den handlar kanske också om en saknad, en sorg över någonting som fanns, men som kom tillbaka i en skepnad som inte var densamma? Den här historien binder jag också ihop med min egen familjs historia, och den är kanske inte så himla konstig i andras heller? Vad var det som kom hem från kriget, en söndrig människa, som återigen skulle fungera i samhället... hur var det för kvinnorna? Barnen som såg att pappa inte var densamma för var gång som han hade permission? Det finns så mycket frågor kring detta som jag skulle vilja klura lite mer på.

 
 


 

Kesäkuu 2022

 
 

Kari Lumikero

 
 
 
 
     
 

Kari Lumikero on ollut monessa mukana.

Tätä en vielä kertonut on journalisti Kari Lumikerolta äskettäin ilmestynyt jatkumo Uutismies-kirjalle, joka ilmestyi kaksi vuotta sitten.

Kaiken kokenut journalisti on silti säilynyt ihmisläheisenä. Hän kirjoittaa elämästään lämpimästi ja huumorilla höystettynä. Kari on kansainvälinen radio- ja tv-toimittaja, joka on asunut Pohjoismaiden lisäksi kirjeenvaihtajana  vuosia muun muassa Saksassa ja kiertänyt maailmaa ajan hermolla tekemässä suoria raportteja ja uutisjuttuja. Lumikero on tavannut eri maissa valtavan määrän asiantuntijoita, suurmiehiä, julkkiksia ja tietysti myös tavallista kansaa. Kari on pitkäaikainen Jukka Kuoppamäen ja M A Nummisen kaveri jo ennen  Saksan aikoja ja kertoo, kuinka hän on niistänyt kesken tv-haastattelun – kameran käydessä – Andy McCoyn nenän ja kokenut Jumalan teatterin kohutun esityksen Tukholman Söderissä.

Lumikero kirjoittaa yleissivistävästi useista maailman ajankohtaisista, poliittisista ja historiallisista tapahtumista ja taustoittaa niitä ymmärrettävällä tavalla esimerkiksi Bagdadista, Venäjältä, Huippuvuorilta jne. Hän itse toivoo, että kirjan ”punaisena lankana”, eräänlaisena jatkumona, näkyisi kaikenkaltaisen pakkovallan vastustaminen ja jyrkkä tuomitseminen. Se näkyy eritoten Neuvostoliittoa ja sen seuraajavaltiota Venäjää varsin suorasanaisesti ruotivissa luvuissa. Myös Neuvostoliiton satelliittivaltiot, ennen kaikkea DDR, mutta myös nykyään äärioikealle kallistunut Unkari – hänen asuinmaansa muutaman vuoden ajan – saavat kuulla kunniansa. Lumikero pureutuu niin ikään Suomen ja Ruotsin Nato-keskusteluun – vain hetkeä ennen kuin Venäjä aloitti raakalaismaisen sodan veljeskansaansa Ukrainaa vastaan. 

 

 

Meitä ruotsinsuomalaisia kiinnostavat erityisesti myös Lumikeron muistikuvat toimittaja-ajalta Ruotsissa. Hän seurasi Ruotsin Radion suomenkielisen toimittajan tehtävissään 60-luvulta lähtien suomalaissiirtolaisten kielitaistelua tuulimyllyjä vastaan. Ruotsin koulupolitiikka oli maahanmuuttajaväestön sulauttamisen kannalla. Toisaalta myöskään ruotsinsuomalaiset eivät itse osanneet vaatia oikeuksiaan riittävän kovaäänisesti. Vaatimuksia heikensi myös keskinäinen riitely siirtosuomalaisten omakielisen opetuksen tarpeesta. 
Lopputuloksena esimerkiksi Ruotsin kouluissa on nykyään varsin niukasti suomenkielistä opetusta josta johtuen monien toisen ja kolmannen polven ruotsinsuomalaisten äidinkieli on näivettynyt. Käytännön seurauksena esimerkiksi Ruotsiin aikanaan raskaisiin töihin muuttaneet ikäihmiset eivät saa riittävästi omakielisiä hoivapalveluja. Lumikero vertailee puolen vuosisadan takaista tilannetta nykyaikaan, eikä tilanne ole kohentunut – pikemminkin päinvastoin.

Ruotsinsuomalaisia ei ulkonäön perusteella erota maan kantaväestöstä. Niinpä heihin suhtaudutaan  nyt ”melkein” ruotsalaisina, kun Ruotsiin on tulvinut runsaasti turvapaikanhakijoita maapallon eri kolkista kriisejä pakoon. Silti ruotsalainen media ei opi kirjoittamaan ja ääntämään edes naapurimaasta lähteneiden nimiä oikein. Esimerkiksi Karin sukunimestä on monta versiota: Lukimero, Lekimuro ja Karia omasta mielestään eniten puhutteleva, Luminero.   

Eija Björstrand, 3.11.-21 / päivitetty 2.5.-22

 
     


 

Toukokuu 2022

 
 

Jaana Johansson

 
 
 
 
     
 

Jaana

Aloitan Helsingistä kun olin juuri yli kahden ja puolen vuoden tauon jälkeen käymässä Suomessa tapaamassa sukulaisia ja ystäviä. Lapsuus ja nuoruus tuli niin lähelle että vaikka olenkin täällä Ruotsissa asunut jo 40 vuotta mutta tuo Helsingissä eletty aikani kuitenkin elämäni perusta.

Olen syntyjäni paljasjalkainen helsinkiläinen mutta muutin 1981 Tukholmaan. Tuolloin olin jo käynyt Ruotsalaisen kauppakorkeakoulun
Helsingissä mutta en viihtynyt työssäni ekonomina Suomen paperiteollisuuden myyntiorganisaatiossa. Tukholmassa opiskelin kulttuuritieteitä Tukholman yliopistossa, tutkintoni pääaine oli  taidehistoria.

Ja minusta tuli radio- ja sittemmin myös tv-toimittaja  public service-yhtiöiden suomenkielisiin toimituksiin. 

Olen kirjoittanut enemmän tai vähemmän aina. Nyt olen eläkkeellä mutta kirjoitan. Uranvaihto 1980-luvun alkupuolella innosti  ja toimittaminen on kirjoittamista ja luovaa työtä, jonka opettelusta nautin kovasti. Varsinkin pitempien juttujen suunnittelu ja toteuttaminen radioon ja televisioon oli antoisaa. Olin vuosina 2014-2019 myös ruotsinsuomalaisen kulttuurilehti Liekin päätoimittaja. 

Asun nykyisin osittain pienessä vuoristokylässä Mallorcalla, kirjoitan sieltä fragmentteja mutta on minulla myös hautumassa kirjoitusprojekti vanhemmistani. 90-luvulla opiskelin  luovaa kirjoittamista ja kirjoitin lopputyönäni 90-luvulla proosarunoja ulkopuolisuudesta ruotsiksi
– joskus aion vielä kaivaa ne esiin ja työstää...  

 

Teos

Oliivinvihreä reppu (2018) on tähän saakka ainoa julkaisemani teokseni. Se sai alkunsa kun asuin mieheni kanssa Wienissä 2006-2009 ja ystävystyin Pepekin, lapsena holokaustin kokeneen juutalaisen kanssa. Olin aikaisemmin aikaisemmin ihaillut Itävaltaa johon olin jo pikkutyttönä saanut kosketuksen  Helsingin naapuriemme kautta. 

"Oliivinvihreä reppu (2018) Johanssonin dokumentaarinen narratiivi kertoo Tsekkoslovakian Ostravassa syntyneen ja lapsena keskitysleirille joutuneen juutalaisen Pepekin tarinan. Pepekin kertomuksiin ja Johanssonin tarkkaan taustatyöhön nojaava teos kytkee vakavaan aiheeseen asiatyylin ja lyyrisen hienovaraisen omaäänisen kielenkäytön. Teoksesta muodostuu hiottu ja hyvin jäsennelty kokonaisuus. Vastakohtaisuudet tämän päivän Wienin idyllisyyden ja toisen maailmansodan aikaisten tapahtumien välillä välittyvät taitavasti – tulevat lukijan ihon alle. Lisäksi kirja avaa vähemmän tunnettuja lasten kohtaloita juutalaisvainojen aikaan. Johansson nivoo oman elämänsä käänteitä Pepekin tarinan kokoamisen yhteyteen ja tekee lukukokemuksesta intiimin, tuo tarinaan kosketuspintaa myös meille pohjoismaissa kasvaneille sekä antaa teokselle selkeästi Johanssonin äänen - äänen, joka raportoi Pepekin ja muiden vainoja kokeneiden kokemuksia tarkalla korvalla ja herkällä otteella. Johansson kertoo tämän julman tositarinan kauniisti, mutta kaunistelematta, ja peilaa samalla Euroopan historiaa nykypäivän muukalaisvastaisuuteen. Tekstin viittaukset ajankohtaisiin aiheisiin ja tapahtumiin luovat potentiaalia vedota eri-ikäisiin ja
-taustaisiin lukijoihin."  

Oliivinvihreä reppu oli 2019 ehdolla Asko Sahlberg-palkinnoksi
– palkinnon voitti Kirjakulttuuri.se. Sitaatti on palkinnon esiraadin perustelusta. 

Kirjan englanninkielinen käännös The Olive-Green Rucksack ilmestyi alkuvuodesta 2020 ja tänä keväänä se esiteltiin Jewish Book Week- tapahtumassa Lontoossa. Vastaanotto oli myönteinen. 
 
     


     
 

Huhtikuu 2022

 
 

Milka Hakkarainen

 
 
 
 
     
 

Milka

Hakkarainen on kotoisin Raaseporista, mutta on Suomessa viimeksi asunut ja opiskellut Kuopiossa. Skutskäriin hän muutti nelisentoista vuotta sitten rakkauden perässä ja näki paikallisen grillikioskin seinässä suomalaisen graffitin ”PIRU”.  Sinisellä värillä maalattu kyseenalainen taideteos yhdistettynä merenrantamaisemiin, Stora Enson korkeisiin savupiippuihin ja ruotsinsuomalaiseen kulttuuriin synnytti idean paikkakunnalle sijoittuvasta rikosromaanista. Hakkarainen on rakastanut lukemista pienestä pitäen, mutta kirjoittaa hän alkoi vakavissaan vasta Skutskärissä. 

”Olin aina huomaamattani pitänyt äidinkieltä itsestäänselvyytenä, mutta muutossa vetäistiin matto alta. Kirjoittaminen oli jonkinlainen puolustusreaktio, jolla todistin itselleni, että pystyn vielä ilmaisemaan itseäni esteettä. Sen avulla pääsin pakoon omaan kuplaani.”

Koulutukseltaan Hakkarainen on luonnontieteiden kandidaatti, mutta hän on työskennellyt uudessa kotimaassaan muun muassa toimittajana, suomen kielen opettajana ja hemtjänstissä. Nykyään hän toimii kääntäjänä kirjojen kirjoittamisen lomassa. Kahden romaanin lisäksi Hakkarainen on julkaissut useita novelleja antologioissa ja Suomessa ilmestyvissä lehdissä. Työn alla on kolmas romaani ja ideoita moneen seuraavaankin on jo. 

Teokset

Milka Hakkaraisen jännitystä ja huumoria yhdistelevä esikoisromaani Ei verta rantaa rakkaampaa valittiin Suomessa viime vuoden parhaaksi esikoisdekkariksi ja se oli Tukholman Suomen instituutin lainatuin kirja. Helmikuussa näki päivänvalon sen jatko-osa Maa kauhein isien

Ei verta ranta rakkaampaa on tuore, nykyhetkeen sijoittuva teos, jonka seurassa saa nauraa ääneen. Myös vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää. Samalla se kuitenkin penkoo ja ymmärtää menneisyyttä. Teos on parasta mitä ruotsinsuomalaiselle kirjallisuudelle on tapahtunut."
Mari Forsberg, Liekki

Om Ei verta rantaa rakkaampaa på svenska: 

”Jani Peranto jobbar som polis i Stockholm. Livet leker förutom ett par saker: han är finsk och han kan inte heller trolla bort sina sverigefinska släktingar. När Janis morbror plötsligt dör, är han tvungen att åka till hemtrakterna i Skutskär. Efter begravningen försvinner även hans mormor Rauha. Snart hittas hon livlös vid havet och omständigheterna är misstänksamma. Ändå är familjen motvillig att få reda på vad det är som har hänt. Även lokala polisen verkar vara helt ointresserade och köper förklaringen om minnesjukdom. Jani åker tillbaka till Stockholm men kan inte glömma händelsen. Han blir mer och mer frustrerad och till slut hamnar han i ett slagsmål som gör honom till en kändis. Jani tvingas att ta ledigt utan lön och flyr skandalen till Skutskär. 

Till Skutskär flyttar också motvilligt Rosa Riemunen, en kriminalreporter från Helsingfors. Hon bär sina egna hemligheter och en skandal har gjort att hon har blivit arbetslös. Rosa har bestämt sig att börja om på nytt och lämna alla brott bakom sig. Hon får ett jobb i den sverigefinska tidningen ”Uutissuomi” och meningen är att från och med nu skriver hon bara snälla artiklar om Finska föreningar och deras evenemang. Ändå kan Rosa inte låta bli när hon hör om Rauhas död. En dag råkar hon hitta en gammal pistol i Finska föreningens kontor och hon blir ännu mer nyfiken. 

Snart händer det ännu ett mord i Skutskär och Jani och Rosa måste samarbeta för att lösa fallet. De upptäcker en mörk hemlighet i Janis familj som går tillbaka till 1940-talet och Laplandskriget. Både Jani och Rosa kommer också att upptäcka nya sidor i sig själva.”

 

 

Samassa hengessä jatkava Maa kauhein isien ilmestyi tämän vuoden helmikuussa. Se sai jo kiittävän arvostelun Suomen Dekkariseuran Ruumiin kulttuuri -lehdessä: 

”Lukijan on vaikea päästä tylsistymään juonen sykkeessä, vaikka samaan hengenvetoon voi todeta, ettei teoksen kuvailuakaan käy moittiminen, sillä tapahtumapaikat on kuvattu luontevasti ja uskottavasti. Kiitosta ansaitsevat myös teoksen huumori ja kieli."

Kirjan takakannen teksti:

Hivelevän tarkkakatseinen dekkari rikosvyyhdestä, joka levittää säikeensä Tukholman kaduilta ruotsinsuomalaisten tiiviiseen kyläyhteisöön.

Elämästä piti tulla helpompaa, kun tukholmalainen poliisi Jani Peranto astui kaapista ulos suomalaisuutensa kanssa. Hän kantaa nimensä i-kirjainta pystypäin ja puhuu estottomasti äidinkieltään, mutta tiedossa on uusia ongelmia. Edes parhaaseen ystävään Jukkaan ei voi luottaa, kun Tukholmaa ravisuttaa epäilty terroristiteko. Janikin joutuu miettimään valintojaan uudestaan. 

Kukaan ei enää naura Rosa Riemuselle, joka luo true crime -kirjailijan uraa Ruotsinmaalla. Aihe uudelle kirjalle löytyy yllättäen suomalaismafiasta, jonka jäljet johtavat Skutskäriin ja Gävleen. Rosan ja Janin tiet risteävät, kun he alkavat penkoa yhä synkemmäksi muuttuvaa vyyhtiä. Yhteistyö ei tälläkään kertaa suju kitkatta. Pystyvätkö he estämään seuraavan iskun?

Maa kauhein isien jatkaa Jani Perannon ja Rosa Riemusen tarinaa, jossa ruotsinsuomalaisilla on tappavia salaisuuksia. 

Ote romaanista:

Suomi oli sana, johon Rosa oli oppinut Ruotsissa asuessaan reagoimaan yhtä nopeasti kuin omaan nimeensä kaiken muun melun keskellä. Kansallinen cocktailkutsuilmiö kiinnitti Rosan huomion mihin tahansa keskusteluun. Useimmiten siihen liittyi vaistomainen valmius puolustautumiseen. Alvar Aalto ja Sibelius astuivat heti nöyrästi sivuun sen ajatuksen tieltä, että joku maanmies oli taas mennyt toilailemaan, ja tässä piti nyt edustaa kokonaista kansaa.  Television kaoottinen erikoislähetys oli yhdessä hetkessä saanut aivan uuden merkityksen, kun siinä mainittiin mahdolliset suomalaisuhrit. Rosa tunsi sääliä, mutta taustalla koputteli ajatus tietenkin. Ruotsinsuomalaiset olivat tunnetusti jokapaikanhöyliä, joten tietenkin parin onnettoman oli pitänyt olla paikalla, kun näyttämöllä räjähti pommi.” 

 

Kirjailijan kotisivu:

https://www.facebook.com/kirjailijamilkahakkarainen

 
     


     
 

Maaliskuu 2022

 
 

Markku Huovila

 
 

Kuva: Alma Unelma
 

 
     
 

CV

Synt. 1947 Myllykoskella, nykyisessä Kouvolassa.
Koulutus:
Diplomikielenkääntäjä, Savonlinnan Kieli-instituutti 1970-73.
Bildinformatör, Nyckelviksskolan, Lidingö 1979-80.

Talvi 1969-70 kiertävän siivoojan, kotiopettajan ja hovimestarin rooleissa pohjois-Lontoon juutalaiskodeissa.
Kesä 1971 tarjoilijana Westminsterissä.
Englannin opettajana peruskoulussa, lukiossa, ja kansalaisopistossa Suomessa 1973-1976.
Muutti Ruotsiin 1976.
Kiertävänä kotikielenopettajana Borlängessä (”Det är inte i Borlänge jag bor länge”) 1976-1977.
Kotikielenopettajana ja romanilasten opettajana Haningessa 1977-1979. Piirsi sarjakuvan ”Kotikielenopettajan mustelmat
Puoli vuotta mielisairaanhoitoapulaisena Beckombergassa 1980.

Freelance pilapiirtäjä, kuvittaja ja sananvääntäjä vuodesta 1981. Tehnyt töitä ruotsalaiselle, suomalaiselle ja ruotsinsuomalaiselle medialle. Sarjakuvia ja piirroksia: Dagens Nyheter, Ilta-Sanomat, Viikkoviesti, Ruotsin Sanomat, Ruotsin Suomalainen, HTF-tidningen, Flamman, Vi, Suomen Lehdistö, Suomen Kuvalehti, Palkkatyöläinen (SAK), Kauppalehti, Spånga-Tensta Tidning, Sollentuna Journalen, SVT, YLE, yms.
Kuvittanut monikielisiä kuvakirjoja sekä oppimateriaalia.
Tehnyt kansikuvia ja julisteita, logotyyppejä ja
satamäärin suomenkielisiä radiopakinoita 1985-2016 useassa eri ajanjaksossa.
Maalaa lisäksi ”sötsurrealistisia” taideteoksia Järvafältillä vanhassa tykistön sairastuvassa (Ateljé Sjukstugan – uppfriskande konst). Taidenäyttelyjä 1990-2021 sekä yksin että ryhmissä.

Palkinto Huumorin ja satiirin biennaalissa Gabrovossa 1983.
Tukholman läänin kulttuuristipendi 1984.
Tukholman kaupungin taiteilijastipendi 1996.
Voitti Helsingin Sanomain säätiön julistaman (ensimmäisen ja viimeisen) pilapiirroskilpailun 2008. SR finskan ruotsinsuomalainen elämäntyöpalkinto 1922.

i Tensta med tiden

Julkaissut tänä talvena huumoripitoisen kirjan i Tensta med tiden,  joka koostuu teksteistä, piirroksista, sarjakuvastripeistä ja maalauksista neljän vuosikymmenen ajalta. Tekstit käsittelevät muun muassa Palmemurhaa, IS-värväystä ja lähiöasumista vuokrakasarmissa. Painokustannus: Längmanska kulturfonden.

Ensimmäisiä lukijakommentteja:

”Valtavan hauska taide- ja lukuelämys!”
Suomalainen kirjakauppa

”Vilken otroligt fin bok och vilket fantastiskt arbete som du ger till andra att ta del av! Inte undra på att folk är lyriska, jag med!”
Harriet Martin, journalisti

”Teos on loistava, sekä tekstit että kuvitus. Kirvoitti monet naurut iltamyöhäisellä. Kirjassa on kepeä puoli, mutta asiatasolla Markku on monissa kohdin sukeltanut suoraan syvään päätyyn.”
Martti Marila, sosiaalityöntekijä

”Så fin boken är! Jag var genast tvungen att läsa texten om Palmes mördare högt för min man. Din penna är vass både när du skriver och tecknar!”
Annelie Drewsen, kirjailija 

”Onpahan kirja, upea kirja. Se luo aivan uuden tason, veikkaisin että ainakin sadaksi vuodeksi lyömättömän tason kertoa omista kotikonnuistaan värikkäästi, humoristisesti ja hauskasti. Ja kuinka perhanan hyvin kirja on vielä taitettukin.”
Ari Setälä, LIEKKI

 

Helikoptrar över Tensta

Jag flyttar mig till morgonen den 1 mars 1986 i Tensta. Vaknar till ljudet av helikoptrar, plockar upp den stora morgontidningen från hallgolvet och läser den chockerande nyheten: PALME MÖRDAD. Osmakligt aprilskämt, tänker jag tills min sambo lyckas intyga mig att det inte är första april utan först första mars. Läser vidare på tidningens förstasida: Enligt polisens senaste uppgifter jagar man en Volkswagen Passat på väg ut ur stan mot Tensta.

Nu förstår jag varför helikoptrarna snurrar över oss: Mördaren gömmer sig här i grannskapet, kanske rent av i vårt hus, det är ju ortens största hyreskasern som inrymmer alla slags dubiösa filurer.

Polisen söker alltså den där Volkswagen från högt uppe i luften. Det är en svår uppgift, bilen är ju ingen enkel Bubbla utan en Passat som är mycket knepigare att upptäcka. Jag börjar tro att hela hypotesen om bilen är en bubbla. Pistolmannen har säkert passat på att gå under jorden mitt i stan där han vet att ingen letar efter honom.

Ett vittne har enligt tidningsuppgifterna sett en misstänkt gärningsman springa till Snickarbacken och hoppa in i den nämnda vehikeln som med rivstart svängt åt vä(n)ster på Birger Jarlsgatan.

Vart kan desperadon tänkas ha styrt kosan, vad finns i den riktningen? Frågan går via telefon till länspolismästare Hans Holmér som spåras till sin älskarinna i Solna trots att han angett Scandic Hotel i Borlänge som sin övernattningsadress.

Holmér tar en snabb titt på Stockholms karta som han i egenskap av högsta polishönset i länet alltid bär i rockfickan, och svarar: Tensta. Han svarar varken Märsta, Bålsta, Gnesta eller Vinsta. Han svarar: Tensta. Han säger inte Timbuktu eller Haparanda, för de finns inte på kartan. Han säger Tensta.

Jag fortsätter läsa DN:s förstasida: Polisen tror att det kunde vara två gärningsmän i 40-45 årsåldern. Men redan i nästa mening står det att Polisen söker en man i 35-40 årsåldern med mörkt hår och lång mörk rock. Man tror alltså på två mördare över 40, men söker ändå bara en snubbe  under 40, alltså fel man.

Jag inser till min fasa att alla signalement på den som polisen jagar passar även på mig själv. Åldern, rocken, hårfärgen, adressen, allt stämmer, särskilt den detaljen att jag är fel man.

Jag vågar inte gå ut den dagen och utsätta mig för polisens luftvapen. Det kan bara bli en tidsfråga innan någon angivare nämner mitt namn, särskilt när Hans Holmér lovar en halv miljon för tipset som leder till att man hittar pistoleron.

Å andra sidan, grovt uppskattat alla män i Tensta har mörkt hår och lång mörk rock. Oräkneliga Tenstabor håller på och försöker febrilt lista ut vem av grannarna kan vara mördaren som man kunde gola om till polisen och bli rik på kuppen. En halv miljon kronor är en summa ingen i vår stadsdel har råd att förakta år 1986.

Min sambo vill ange indiern mittemot oss, men jag avråder henne med hänvisning att killen ser ut som godheten själv, kanske en inkarnation av någon av alla miljontals hinduiska gudar. -I de lugnaste vatten simmar de fulaste gudarna, försöker hon invända.

Hans Holmér har emellertid redan innan själva mordet ens ägde rum bestämt att gärningsmannen är från Kurdistan. Inte en kurd i stan, utan en kurd i Tensta. Eller troligen ett helt pack av kurder i Tensta.

Både hindugrannen och jag kan andas ut. Vi finnar i Sverige blir aldrig misstänkta för brott av den här kalibern. I polisens ögon är vi blott harmlösa småbovar, sådana som figurerar i barnböcker och svt:s julkalendrar.

Som resultat på Holmérs kurdjakt rullar en hel del huvuden på ministrar och myndigheter, inklusive Holmérs eget. Men någon tänkbar mördare hittas inte förrän man vidgar tankebanan och godtar hypotesen att banemannen kan vara någon annan än en organiserad kurdterrorist.

Då haffar man den oorganiserade A-lagaren Christer ”Greven” Pettersson på parkbänken i Sollentuna.

Pettersson får livstidsstraff av tingsrätten. Hovrätten i sin tur ger mannen dödsdomen genom att bevilja honom 300.000 kronor som kompensation för tiden han suttit oskyldigt dömd.

När Pettersson druckit pengarna ramlar han, slår skallen och dör, helt enligt hovrättens plan. Om tingsrättens livstidsdom inte hade upphävts skulle den bortgångne fortfarande vara i god vigör på kåken och kosta skattebetalarna uppskattningsvis tiotusen kronor om dagen. Så här långt har staten sparat över 100 miljoner på den friande domen.

Men en ung juridikstuderande i Stockholms universitet trivs inte med tanken på att vara namne till CP som folk fortfarande tror är mördaren. Han svär på att rentvå sitt namnes namn när han blir stor.

Och i januari 2020 vaknar jag således ännu en gång till helikopterljud i Tensta och plockar upp Dagens Nyheter från hallgolvet. Nya Palmeåklagaren Krister Petersson har lyckats få reda på att den salige Christer Pettersson, som frikändes av hovrätten, är oskyldig.

Är det därför som helikoptern nu surrar över oss? Söker de kurdterroristen här igen?

Nej, närmare midsommaren får vi veta att någon mördarkurd inte togs den här gången heller. Den som nu pekas ut är ”Skandiamannen” Stig Engström, en grafisk formgivare vars mamma dog vid 111 års ålder som Sveriges äldsta invånare, och som nu vänder sig i graven.

Det är inte någon med mörk, farlig uppsyn a´la Christer Pettersson, utan en farbror med sneda glasögon och snällt, runt ansikte. Skandiamannens apparans för mina tankar till skådespelaren Peter Lorre i rollen som jagad mördare (dock utan brillor) i Fritz Langs film ”M” från 1931.

Jag tror att Palmeåklagaren Krister Petersson har tittat för mycket på deckare där mördaren alltid är den som ser snällast ut. Han har nog inte valt ut den skyldige i blindo. Dessutom är den utpekade snällisen död och kan därför inte åtalas. Åklagaren KP riskerar således inte förlora målet eller bli stämd för ärekränkning. Då gör det ingenting att bevisen är lika livlösa som den utnämnda gärningsmannen själv.

Idag på 2020-talet har helikoptrarna blivit så naturliga inslag i himlen över Tensta att jag vaknar ur sömnen om jag inte hör dem snurra.

Markku Huovila