Marja

Oikeastaan kaikki alkoi sattumalta. Sairaanhoitajan jatkokoulutukseen piti tehdä erikoistyö. Ruotsinkielentaitoni ei ollut riittävä. Tieteellistä proosatekstiä en osannut kirjoittaa. Työn piti olla valmiina määrättyyn päivään mennessä.

Ennen kuin tajusin itse kirjoittaneeni tehtävän kuin runon, teksti oli vaikeaa muuttaa proosatekstiksi. Päätin jättää työni sellaisenaan, vähän ota tai jätä. Esitin tehtäväni opettajalle ja kurssikavereille vielä kangertavalla ruotsinkielellä. Myönteinen vastaanotto yllätti.

Olen saanut vaikutteita vähintään viidestä eri kulttuurista: lapsuudenkodissa karjalainen kulttuuri, ympäristössä länsi-suomalainen, Tukholmassa ruotsalainen enemmistökulttuuri, kotona Rinkebyssä oma kulttuuri ja avioliiton kautta Mosambikin kulttuuri.

Vanhempieni pedagogiikkaa oli vanhat suomalaiset sananlaskut ja sanonnat.

Monien kirjoittajakurssien kautta olen löytänyt tyylini. Olen ollut mukana antologiassa "Aavan meren täältä puolen".

Runoni syntyvät elämän yllättävistä kokemuksista ja kuvaavat elämääni.

Nämä  runot syntyivät mieheni äkillisen kuoleman jälkeen.

Rakkaus puki ne tähän asuun.                                                     

Raimo

Monen tyylin taitaja 

Raimon oli vuosikausia kirjoittanut monenlaisia tekstejä: runoja, pakinoita, artikkeleja, tieteistarinoita ja novelleja ennen kuin hän vihdoinkin sai julkaistua omia tekstejään kirjan muodossa. Vuonna 2012 ilmestynyt Ihmike sisältää runoja, mutta myös proosaa. Kirja oli Kaisa Vilhuinen palkintoehdokkaana. Pari vuotta myöhemmin, 2014, ilmestyi ruotsiksi kirjoitettu runokirja Sunnansånger. Metsäsuomalaisuus ja Dan Andersonin runot olivat inspiroineet häntä. Samana vuonna hän voitti Lahden Runomaratonin runokilpailun runollaan Natten härjar. 

Vuonna 2016 ilmestyi runoteos Maailman huminaa. Sen esipuheessa hän kirjoittaa, että ei oikein tiedä mistä runot ovat syntyneet: ”Ehkä itse metsä on ne minulle saarnannut. Ja taivaan tähdet, jotka kuitenkin kimmeltävät yön metsissä kaiken maailman murheen nähden.”

Ruotsalainen runomuotoinen teos Funktionshinder Kapplöpning ilmestyi vuonna 2017. 

Raimon mielestä kirjoittaminen alkaa lukemisesta. Hän lukee paljon ja erilaista, vaikka toteaakin, että ahmii tieteiskirjallisuutta. Hän on sanonut, että kirjoittaminen on keino hänelle selvittää syvimpiä tuntojaan.

Ja nimenomaan syvällä olleet tunteet, muistot ja kokemukset hän talletti vuonna 2022 julkaistuun runokirjaan Sairaalan varjo. Hän toteaa, että hänellä oli tarve palata varhaislapsuuteensa, koska vasta viime vuosina hän oli ymmärtänyt miten lapsena sairaalassa vietetyt viisi vuotta muovasivat hänen elämäänsä. Hän uskoo esimerkiksi, että nuoruuden väärinkäyttöongelmat johtuivat sairaala-ajan kokemuksista. 

– On yleensä ihme, että selvisin täysjärkisenä kaikesta kokemastani, Raimo tiivistää.  

Raimo sairastui tuberkuloosiin kolme vuotiaana ja joutui sairaalaan. Tarttuvan taudin takia hän ei päässyt vierailemaan kotona eikä jättämään sairaalaan eristystä, vaan vietti vuosikausia sairaalaelämän muodostamassa kuplassa. Hän kävi jopa ensimmäisen luokan sairaalan sängyllä istuen. 

Osa Sairaalan varjo -runoista on synkkiä, mutta mukana on myös poikien kolttosia, ja reimua siitä, että oppii lukemaan sarjakuvalehtiä. Kirjan loppupuolella sairaalan varjo väistyy,  kun uudet lääkkeet tepsivät ja Raimo pääsee palaamaan kotiin. Mutta sairaus ja viisi vuotta sairaalassa olivat jättäneet häneen niin fyysiset kuin henkisetkin arvet.

Raimo opiskeli aluksi historiaa Suomessa, mutta kouluttautui Ruotsiin muutettuaan kansankorkeakouluopettajaksi sekä päihdeterapeutiksi. 

Satalinna 

sinä päivänä
kevät näytti harmautensa
peltojen reunoilla puita, 
niiden vilu varisti
luisilta alastomilta
oksilta raskaita pisaroita
lammikoihin, niiden renkaat
väreilivät hetken

ja sadepisarat mutkittelivat viistoon
bussinikkunassa, aivan kuin elävät
sammakon nappopäät ja …

pikkupoika tuijotti unisena satakuntalaista
ikävyyttä linjurin ikkunasta
äiti piti kädestä…
ei poika tiennyt mitään
satakunnista, ei Porista – kaikki
tapahtui verkkaan, tässä ja nyt

poika, oikeastaan vauvaikäinen
ei ajatellut asiaa: äiti oli siinä...

-----------------------------------

– äitiä ei ollut pitkään aikaan
lähellä, äiti ei enää ollut – missään

mutta hiljainen huone kuiski, pelotti,
nyt olisi äiti hyvä…
sängyn vieressä sirisi pieni
punainen paloauto – ilkeä
pieni paloauto kuiskutteli,
maanitteli
joku mollanukke sipsutti
kuiskutus, hiljainen rahina,
paloauto

ne kaikki tahtoivat leikkiä yöllä,
kuunvalo ruokki niitä…
ne likkuivat
poika huusi itkukurkussa äiti

ja lelut pysähtyivät odottivat…
lelut odottavat aina
leikkijöitä
eivät äännelleet, eivät
liikkuneet… vielä
katto valo syttyi
äiti ei astunut huoneeseen
ei äitiä  ei äitiä 
äiti ei vaan tullut 

Kirsti

Kirsti ”Kilu” Kajanne on kirjoittanut runoja lapsesta lähtien. Syksyllä ilmestyneen Hullulla on paksut sormet – esikoisteoksen runot valaisevat Kajanteen elämää, jota sairaus on varjostanut. Hän sairastui 19-vuotiaana ensi kertaa bipolääriseen mielialahäiriöön. Hänen ensimmäinen yksityispsykiatrinsa oli runoilija, muusikko ja sittemmin kulttuuriministeri Claes Andersson, joka kehoitti kirjoittamaan ja antoi palautetta runoihin. Esikoisteoksessa on mukana sekä vanhoja että uusia runoja.

Kajanne on asunut Tukholmassa yli 40 vuotta. Hänellä on myös vahvat siteet Helsinkiin ja joka kesä hän viettää pitkiä aikoja sukunsa kesäpaikassa Sammatissa. Luonto toimii parantajana ja monikokoelman luontorunoista onkin syntynyt juuri Sammatissa.

Kajanne on työskennellyt toimittajana Ruotsin radioon ja televisioon sekä suomalaiseen mediaan. Yleisradioon hän on tehnyt mm. pitkiä radiodokumentteja. Dokumentti Melleri ja kuollut runoilija - eli hyvää yötä New York  otti osaa Prix Italia kilpailuun Ylen ehdokkaana.

Nykyään hän tekee enimmäkseen juttuja suomalaisiin lehtiin. Hän myös valokuvaa ja hän on pitänyt useita valokuvanäyttelyitä. Runoteoksen kansikuva ja kuvitukset ovat Kajanteen.

Runoteos Hullulla on paksut sormet

Toimittaja Kirsti Kajanne on brändännyt kaksisuuntaisen mielialasairautensa, tuloksena syntyi esikoisrunoteos Hullulla on paksut sormet, Aviador/Momentum kirjat -kustantamana.

Runoteos koostuu kolmesta osasta. Ensimmäinen osa käsittelee hulluutta varsin suorasukaisesti ja raadollisesti. Kajanne käyttää epäsovinnaisia vertauskuvia ja kuvailee hulluutta myös humoristisesti. Runot ovat yhtä yllättäviä kuin hulluus sinänsä. Kajanne on julkinen hullu, joka on tullut kaapista sairautensa kanssa.

…Häviän kaukaisiin metsiin,
valkopukuinen sairaanhoitaja aloittaa etsinnät
ja minä esiliina ylläni pakenen enkelten lehtoon.
Siivet solmussa ne tekevät minulle tilaa unohtaa tämä
masurkka.
Pillereitä ja piikkejä lisää!
Tukkikaa koko suu!

Lauhkeana kuin lammas pakkaan säkkini
enkä koskaan enää murise.

Runoteoksen toinen osa keskittyy selviytymiseen, jossa luonnolla on suuri merkitys.
Kajanteen runot syntyvät spontaanisti.
”Kirjoittaessani en tiedä, mitä seuraava säe tuo tulleessaan. Ne vain tupsahtavat alitajunnastani, siksi minulla on aina käsilaukussani pikku lehtiö ja kynä. Tosin ne kuuluvat myös toimittajan toimenkuvaan”, hän selvittää.  

…On kesä ollut vaihteleva
kuin laulu tukkijätkistä, jotka putoavat koskeen.

Kovaa jyystämistä,
rehun pureskelua.
Tammat keväällä haasta ulos.
Oi se kiima!
Hakojen ylitys,
esteiden alitus.

Mahalleen laskeudut.
Heinää korvista,
hiekkaa turvassa,
muistin menetys…

Hulluus on edelleen tabu yhteiskunnassa niin Suomessa kuin Ruotsissakin. Kajanteella on ollut useita sairaalajaksoja mutta hän on aina noussut ahdingosta jaloilleen. Hän toivoo että runoteos on myös vertaistuen ja toivon kipinä psyykkisistä vaivoista kärsiville.

Runokirjan kolmannessa osassa rakkaudella on suuri rooli. Runot vievät lukijan riemulliseen rakkauteen ja rakastamisen vaikeuden syövereihin.

Rievuilla on vapaapäivä.
Ne menevät maailmanpyörään voimaan huonosti.
Illalla ne tilkitsevät itseään viinillä.
Ketjupolttavat sikareja ja tanssihuone on lasista tehty,
Keskellä sänky tuulenpuuskien vallassa.

Kuumaa huumaa, kahlitsematonta himoa,
vain hitunen järkeä, hitunen rakkautta.
Sängyn alla on vuosien varrella kerääntynyttä fondueta.
Vieressä säkki mutaisia perunoita,
joita kumpikaan ei halua kuoria.

Tiina

Kirjoittaminen on ollut minulle aina tapa hahmottaa maailmaa ja omaa paikkaani siinä. Ensin päiväkirjojen, kirjeiden ja kouluaineiden muodossa, sitten toimittajana, nykyään kirjailijana. Olen kirjoittanut viisi kaunokirjallista teosta: yhden novellikokoelman (Kadonnut ranta) ja neljä romaania (Karkulahti, Seitsemäs kevät, H2O ja Valon ja pimeän sonaatit). Kaikki teokseni on kustantanut WSOY.

Kirjoittaminen alkaa lukemisesta, ja olin jo alakouluikäisenä synnyinkuntani Kärsämäen kirjaston vakioasiakas. Muistan yhä ulkoa ensimmäisen kirjastokorttini numeron: 1127. Lukemisessa parasta ovat ne hetket, kun teos synnyttää jonkinlaisen ahaa-elämyksen, hieman muuttuneen tai tarkentuneen kuvan maailmasta. Jos onnistun itse tarjoamaan lukijalle tällaisia elämyksiä, on se paras mahdollinen palkinto tästä työstä.

Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikko Vesa Rantama luonnehti kirjoittamiseni tyyliä H2O-romaanista julkaistun arvion yhteydessä näin:

”Laitila Kälvemark on ajatusleikeistä kiinnostunut kirjailija, tavalla, joka tuo mieleen nobelisti J.M. Coetzeen. Tärkeintä hänen kirjoissaan ei ole historiallinen tarkkuus tai tunnistettavat tapahtumapaikat, vaan yksilöllinen tapa etsiä vastauksia suuriin kysymyksiin – yhtä hyvin sisäisiin, identiteettiä koskeviin, kuin omaa aikaamme määrittäviin ongelmiin.”

Valon ja pimeän sonaatit

”Haistan vaaran, metallisen ja kitkerän. Kuljen sitä kohti askel kerrallaan.”

Kesällä 1993 kolmetoistavuotias Mikael siepataan. Kun poika vajaa vuosi myöhemmin löydetään, hän kuljettaa kainalossaan pulloa, johon on suljettu elävä kyy. Media kirjoittaa kiihkeästi Käärmepojan tapauksesta, mutta Mikael ei enää puhu. Hän soittaa pianoa.

Mikael palaa 25 vuotta myöhemmin rikospaikalle, pieneen pohjoispohjalaiseen kylään. Samaan aikaan sinne palaa myös Pariisissa vuosia asunut toimittaja Saara, joka on menettänyt kaiken. Eräänä kevätiltana Saaran ja Mikaelin tiet kohtaavat ja vuosien takainen mysteeri alkaa ratketa.

Syksyllä 2023 ilmestynyt Valon ja pimeän sonaatit (WSOY) on kiihkeä ja kaunis romaani kohtalokkaista valinnoista, musiikin ja ystävyyden voimasta sekä rikoksesta, jonka jäljet yltävät vuosikymmenten yli.

Kalle

Olen syntynyt Joensuussa vuonna 1965. Itänaapurista kiinnostuin
varmaan jo kouluaikoina, se kun oli aivan vieressä mutta kovin outo ja
tuntematon. Venäjää aloin lukea peruskoulun 8. luokalla, ja
Leningradissa olin tainnut käydä luokkaretkellä jo sitä ennen.
Myöhemmin opiskelin venäjän kieltä lukukauden verran myös Leningradin yliopistossa 1989–90, kun maa oli vielä Neuvostoliitto.

Pääosin Ruotsissa olen asunut vuodesta 1987, kun muutin tänne (silloin
tulevan) vaimoni Maria Sandelinin kanssa. Vuosina 1991–1992 toimin
kuitenkin Kansan Uutisten kirjeenvaihtajana Moskovassa, ja saimme
siellä kokea Neuvostoliiton hajoamisen paikan päällä. Ensimmäinen
lapsemme syntyi Vaasassa, jossa olin 1994–1996 Kansan Uutisten
toimittajana.

Vuodesta 1997 olen ollut Sydsvenska Dagbladetin toimittaja, viimeiset
kymmenisen vuotta Lundin tomituksessa. Ensimmäisen kirjani julkaisin
vuonna 2014. Venäjän hiljaisesta enemmistöstä kertova ”Putinin väkeä”
valittiin Suomessa vuoden parhaaksi tietokirjaksi. Kirjoitan kirjani
ensin ruotsiksi, sen jälkeen uuden version suomeksi, ja vielä
kolmannen esperantoksi.

Tässä koko lista:

Putinin väkeä – Venäjän hiljainen enemmistö (2014)
Krim on meidän – Imperiumin paluu (2015)
Neuvostomaan lapset – Baltian venäläiset (2016)
Tanjan katu – Elämää Pietarissa 1917–2017 (2017)
Putinin pahin vihollinen – Aleksei Navalnyin tarina (2021)
Maa joka heräsi (2023)

Kallen kotisivu: www.kniivila.net

Maa joka heräsi

Uusin kirjani kertoo siitä, miksi ja miten Ukraina ei ole Venäjä.
Siitä, miksi Ukrainassa vallanpitäjiä voi arvostella ja vaihtaa
vaaleilla. Siitä, miksi ukrainalaiset puolustautuvat.

Olin suunnitellut Ukrainasta kertovaa kirjaa oikeastaan siitä lähtien,
kun minut joulukuussa 2018 karkotettiin Venäjältä, jossa olin
ennättänyt toimia pari kuukautta Ruotsin suurlähetystön
lehdistöneuvoksena. Sain jatkaa työtäni Ruotsin lähetystössä Kiovassa,
ja pääsin siellä tutustumaan Ukrainaan aivan uudesta näkökulmasta.
Tähän asti olin samoin kuin useimmat länsimaiset Venäjän-tuntijat
asiaa enemmän ajattelematta sisäistänyt venälälisen näkökulman
Ukrainaan. Paikan päällä opin ymmärtämään, ettei ukrainalaisuus
olekaan mikään vähän omalaatuinen versio venäläisyydestä.
Ukrainalaiset eivät ole venäläisiä. Ukrainalla on oma historiansa ja
oma kielensä. Maa on Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kehittynyt
toiseen suuntaan kuin Venäjä. Tärkein ero on tietysti siinä, että
Ukrainassa kansa valitsee vallanpitäjät.

Kirjaa kirjoittaessani vietin syksyllä 2022 pari viikkoa Lvivissä
länsi-Ukrainassa ja haastattelin pakolaisia sodan jalkoihin jääneiltä
alueilta. Yövyin pakolaiskeskukseksi muutetulla jalkapallostadionilla,
tutustuin konteista rakennettuun pakolaiskylään ja osallistuin
kaatuneiden ukrainalaissotilaiden hautajaisiin.

Lvivistä jatkoin matkaani Kiovaan, jossa tein lisää haastatteluja.
Kävin myös Butšan nyt valitettavan kuuluisassa pikkukaupungissa Kiovan kupeessa ja tapasin paikallisen papin, joka oli onnistunut perheensä kanssa pakenemaan miehityksen vielä kestäessä.

Lähes kaikki haastattelut oli jo tehty, kun Venäjä 10. lokakuuta
aloitti laajamittaisen pommituskampanjansa, joka kohdistui kaupunkien
siviili-infrastruktuuriin. Yksi ensimmäisistä pommeista räjähti
kadunkulmassa Kiovan keskustassa noin 800 metrin päässä vuokraamastani asunnosta, ja päätin, että oli aika palata kotiin.

Lisää tietoa kirjasta ja sen päähenkilöistä täällä:
https://www.kniivila.net/maa-joka-herasi

Thella

Olen kirjailija, toimittaja ja muusikko. Kirjallisuuden lisäksi toimin muun muassa osana Bottenviken-projektia, jonka alullepanijoita olen yhdessä Love Antellin ja Mattias Björkasin kanssa. Keväällä 2023 julkaisimme albumin Du och jag – ett rike – ett land (Brottby Records) joka sisältää ruotsinkielisiä tulkintoja suomenkielisistä kappaleista. Esikoisromaanini Fred ilmestyi myös keväällä 2023.

Kirjoittaminen on minulle tapa tutkia ja ymmärtää maailmaa ja omia ajatuksiani. Hyvin usein tulen tietoiseksi omasta näkemyksestäni tai mielipiteestäni vasta kun olen kirjoittanut sen ja se on asettunut paperille tai tietokoneelle osaksi tuoretta tekstiä.

Fred

Esikoisromaanissani Fred (Norstedts) olen halunnut kuvata ja tutkia rauhan aikaa Suomessa, Pohjoismaissa ja Euroopassa: mitä pidemmän ajan rauha – Suomessa 70 vuotta, Ruotsissa 200 vuotta – tekee ihmiselle ja mitä ihminen tekee tämän rauhan aikana. Miten elämme kun ei ole sota? Pelle Miljoonan klassisessa Rauhan aika-kappaleessa kuuluu kertosäe: ”Ystäväni, ootko tajunnut lainkaan? Olet saanut elää rauhan aikaa!”. Venäjän hyökättyä Ukrainaan keväällä 2022 tämä kysymys nousi yhä enemmän pintaan, minulle ja monelle muulle. Mitä teimme silloin kun oli rauha Euroopassa?

Mutta Fred on myös satu ja tarina perheestä kolmen sukupolven kautta. Kertoja on 35-vuotias Elina Kansa, jonka isoisä Tapani Kansa oli rintamalla Jatkosodassa ja Lapin Sodassa. Lukija pääsee kirjan alussa tutustumaan nuoreen Tapaniin ja tämän rakkauden kohteeseen Helmi, joka sodan aikana työskentelee Yyterin meriravintolassa (niin kuin oma isoäitinikin teki tuolloin). Monella tavalla romaania on inspiroinut lapsuudessa kuulemani tarinat tai enemmänkin hajanaiset, osittaiset tarinat, sirpaleet tarinoista. Uskon että monet minun ikäiset sota-sukupolven jälkeläiset kokevat samaa – yritämme täyttää reiät, hiljaisuudet ja tyhjät kohdat ja jotenkin ”paikata rikotun historian”. Oma isoisäni huusi sängyssä öisin kun olin lapsi ja vietin lomia isovanhempieni luona Suomessa. Kukaan ei kysynyt aamulla mitään siitä, sanottiin vain että ”se on sota”. Romaanin lapsenlapsi Elina Kansa ei hyväksy sellaisia hiljaisuuksia, vaan etsii sanan ja mielen vapautta. Rakkaan isäpuolensa Bodin kanssa Elina pitää aikuisena uudenlaista ”salonkia” tai ”juttutupaa” perheen pyörittämässa leipomo-lähikaupassa Kemissä.

Tarinaa kehystävät vuosiluvut 1945, kun toinen maailmansota loppui, ja 2015, kuin Eurooppaan tuli jälleen läheltä tuntuva sota- ja pakolaistilanne. Koin silloin, 2015, Sveriges Radion kirjeenvaihtajana, läheltä Ruotsin ja Suomen pohjoisrajan tapahtumia. Olin paikan päällä kun osoitettiin mieltä pakolaisia vastaan, ja kun otettiin Punaisen Ristin vastaanottokeskuksissa vastaan uusia tulijoita. Oli minulle silloin vaikuttavaa, miten nämä kaksi vuosilukua, 1945 ja 2015, heijastuivat toisiinsa. Näin pienessä paikassa maapallon lopussa.

Fred ilmestyy suomeksi keväällä 2024 nimellä Rauha (kustantamo Johnny Kniga).

Pirjo

Kirjoittaminen on ollut minulle sekä työ että unelma.

Kyläkirjasto itäsuomalaisessa kylässä oli lähes ainoa kulttuuri-instituutio lapsuudessani. Sinne kiiruhdin aina niinä kahtena iltana viikossa, jolloin kirjasto oli auki. Luin kaikki kirjat ja ahmin kuvalehtien uutisia kuninkaallisista.

Elokuvia esitettiin joskus entisessä Suojeluskunnan talossa. Lassie palaa kotiin oli ensimmäinen näkemäni elokuva. Istuimme talvitakit päällä kylmässä hirsisalissa, mutta kokemus oli hieno.

Radiokuunnelmia kuuntelimme ennekuin televisio vei voiton. Istuin usein keittiöjakkaralla ja katselin radion hehkulamppuja. Ihmettelin kuinka ääni saattoi kuulua tuosta laatikosta.

Ammattiunelmista ei noihin aikoihin keskusteltu eikä unelmoitu. Elettiin päivä kerrallaan.

Sain 10-vuotiaana lukollisen päiväkirjan joululahjaksi, ja siitä alkoi kirjoittaminen. Aluksi hyvin viattomia ajatuksia ja toiveita. Teini-ikäisenä rakkaudentunnustuksia Beatlesien Paul Mc Cartneylle. Oppikoulussa rohkenin joskus kirjoittaa vapaavalintaisista otsikoista. Tykytin omia ajatuksiani ja tunteitani aineisiin. Sain ne takaisin lähes kokonaan punakynällä alleviivattuna ja täynnä kysymysmerkkejä. Ajatteletko todellakin näin? Lukee erään aineeni loppukaneetissa.
Tajusin, että ajatukseni ja tunteeni olivat vääriä tai sopimattomia.

Myös teatteri kiinnosti minua ja liityin teiniteatteriin. Ryhmä sai kirjoittaa itse käsikirjoituksen ja Mikkelin teatterisali oli täynnä väkeä, kun esitimme näytelmän. Sinä olet hyvä – minä olen paha oli näytelmän nimi, ja se oli kollektiivimme hapuileva yritys ymmärtää maailmaa ja omaa paikkaamme siinä. Paikallisradion silloinen johtaja Erkki Pitkänen ohjasi meitä. Hän huusi välillä dramaattisesti ohjeitaan meille kuin aivan oikeat tähtiohjaajat. Mutta silti. Me loimme jotakin yhdessä ja se oli sallittua.

Erkki piti teksteistäni ja kehui minua. En oikein uskonut sitä, mutta hän jankutti, että sinussa on toimittajan ainesta. En uskonut sitäkään. En minä mitään osaa enkä ymmärrä mistä oikein puhut, väitin vastaan.
Toisin kuitenkin kävi. Minusta tuli ammattitoimittaja.

Olen opiskellut Tampereen yliopistossa pääaineenani tiedotusoppi legendaarisen Kaarle Nordenstrengin johdolla. Toimittajan työt aloitin Yleisradiossa 1970-luvulla ja eläkkeelle jouduin – juuri siltä tuntui  – Ruotsin yleisradiosta.

Kirjoittaminen ja unelma julkaisemisesta ei ole koskaan sammunut minussa. Elämäni on kuitenkin ollut niin täyttä, mutkikasta, rikasta ja ajoittain myös tosi raskasta, etten ole kyennyt ottamaan sitä tilaa itselleni, mitä kirjan kirjoittaminen vaatii.

Kymmenisen vuotta sitten kohtasin kirjailija Taija Tuomisen. Hän on myös taitava kirjallisuuden opettaja, ja olen järjestänyt vuosien mittaan Uppsalassa kirjoittajakursseja juuri Taijan ohjauksessa. Hän on minulle tosi rakas ja tärkeä ystävä. Hän osaa poimia kirjoittajasta esiin saloja, joista ei ole edes itse tietoinen. Olisinpa tavannut Taijan jo kauan sitten. Ei olisi tarvinnut epäröidä ja hapuilla yksin.

Enää en ole yksin ja meitä on koossa luottoporukka, joka nauttii sanojen saloista. Meistä vielä kuullaan!

Talo josta näen unia

Romaanin tapahtumat sijoittuvat  ajanjaksolle 1954-1964. Näyttämönä on vilkas itäsuomalainen kyläyhteisö. Kylän nimi voisi olla Juva, Puumala, Riistiina, Anttola tai Haukivuori. Tietoisesti en ole halunnut nimetä kylää enkä myöskään läänin pääkaupunkia Mikkeliä.  Se selviää lukijalle kirjaa lukiessa.

Saimaa on keskeisessä roolissa, sillä se on lapsuuteni sielunmaisema ja on sitä yhä edelleen. Sen kalliosaaret ovat lähes koskemattomia ja ne antavat romaanin Elinalle lepohetkiä uintiretkineen kesäisin. Talven kynnyksellä Saimaan jää kumisee ja hokkarit suihkivat peilikirkkaalla jäällä.

Elinan perhe muuttaa kylään 1954 ja asettuu uuteen omakotitaloon mäenharjalla. Talossa on vesijohdot ja paljon tilaa.  Perheen elämä on kohdallaan ja Elinan isä perustaa taksifirman. Yksityisautoilu oli harvinaista ja linja-autotkin kulkivat harvakseen. Puhelin oli ylellisyyttä. Taksiyrittäjille ne olivat työväline.

Muutaman onnellisen vuoden jälkeen Elinan perheen elämä saa dramaattisen käänteen. Mitä oikein tapahtui ja kuinka se muutti perheen arjen, aviopuolisoiden suhteen ja kolmen lapsen elämän? Romaanin Elina kyselee, mutta ei saa vastauksia. Hän yrittää ymmärtää miksi isä on poissa, äiti huokailee ja autotalli on tyhjä.

Romaani kuvaa pienen kyläyhteisön arkea, arvostuksia ja konflikteja sodanjälkeisessä Suomessa. Olin itse tuolloin lapsi ja kaikkien isät olivat olleet sodassa. Sodasta ei kuitenkaan koskaan puhuttu, vaikka veljiä ja ystäviä oli kaatunut. Viina lievitti monien miesten mieliä. Äidit ompelivat ja kutoivat. Leipoivat ja hillosivat. Kaikilla oli kasvimaa ja marjapensaita.

Vasta oppikoulussa Elina havaitsee, että yhteiskunnassa on luokkaeroja.

Seija

Olen aina kirjoittanut. Jo 12-vuotiaana kirjoitin  sellaisia kirjeitä, että ne vaikuttivat elämänsuuntaani lopullisesti. Maalaistyttönä sodan jälkeen ei ollut varaa koulutukseen. Pääsin sukulaisten luo Helsinkiin. 14-vuotiaasta asti meni päivät töissä, illat iltaoppikoulussa. Kun iltaoppikoulu loppui 20-vuotiaana, läksin kesälomamatkalle Ruotsiin poikakaverini kanssa. Hän halusi Amerikkaan, jossa hänen lapsuudentoverinsa olivat. Minä en.

Sain heti töitä mielisairaalassa. Kieli alkoi sujua parin viikon kuuntelemisen jälkeen, ja palkka enemmän kuin Suomessa. Siellä ohjattiin vuoden työnteon jälkeen mielisairaanhoitajan koulutukseen. Ihmeellistä: sain käydä koulua sitä vastaan, että olin töissä suuret pyhät ja kesälomat.  Olin vaaditun ajan töissä, kunnes sairaanhoitajan koulu alkoi, ja minusta tuli Pohjois-Ruotsalainen.  Kurssilla tutustuin ruotsalaiseen, josta tuli ensimmäisen lapseni isä. Big love.

Työelämäni on ollut lääketiedettä ja uusia hoitotapoja, äärettömän innostavaa. Olen kaikkina vuosina hakeutunut alueille, joissa on suurin lääketieteellinen edistyminen: dialyysi, kirurginen tehohoito, elimensiirrot, hypofyysi ja hormoonitoimintojen sairaudet. Silloin ollaan tapahtumien polttopisteessä, ihmisen suurimman kriisin keskellä, jolloin on tiedettävä, miten erinäisiä teknisiä kojeita ja muita toimenpiteitä käytetään. Eräässä Uumajan puistojuhlassa kysyi ikääntynyt tanhukaverini noin 30 v. sitten, tiedänkö jotain sairaasta sydämestä. Vastasin rennosti, että olen sattunut elvyttämään joitakin sydänkohtauksen saaneita.  Huonosydämisenä hän halusi minut Amerikanmatkalle sairaanhoitajaksi. Siitä matkasta kirjoitin romaanin ”Hjärtslag och teatersmink”.

Vuosien mittaan olen lähettänyt käsikirjoituksia luullakseni jokaiselle kustantamolle sekä Suomessa että Ruotsissa. Ainoastaan novelleja ja ajankohtaisia päivälehteen sopivia tapahtumia on julkaistu.

Aloitin oman firman ja päätin itse julkaista omia tekstejäni. 60-vuotiaana jäin eläkkeelle, jotta voisin viimeistellä niitä matkapäiväkirjoja ja muita tekstejä, joita olen kirjoittanut vuosikymmenien aikaan. Mutta aina kuulee uusia tarinoita, jotka vaativat kertomista, kuten Kaivoskeiju. Googlatessani Kaivoskeijuun taktatietoa, jäi jäljelle niin paljon ylimääräistä materiaalia, että se riittää tämän vuoden uuteen suomenkieliseen kirjaan, jonka työnimi on Revontulen kansaa.

Suurin osa kirjoistani on ruotsinkielisiä. Olen julkaissut suomen kielellä sukuhistoriallisen teoksen Vihosten jalanjälkiä Sysmänjärvellä. Kaivoskeiju on toinen suomenkielinen teos.

Kaivoskeijun alku
Kaikki alkoi siitä, että joitakin vuosia sitten lupauduin olemaan erään ruotsalaisen opiskelijan puhelukaverina suomen kielellä. Tämä oli jo kaksi lukukautta käynyt yliopiston suomenkurssia, jossa toiset puhuivat täyttä suomea. Vain hän oli  ummikkoruotsalainen, eikä pysynyt kärryillä. Kerran viikossa kävimme säännöllisesti läpi hänen kurssiohjelmansa, mikä vei kokonaisen illan. Hän halusi seurustella suomalaisten nuorten kanssa, oli ahkeraan ”dating-sivuilla”. Oppi-illan aikana hän tarvitsi apua kääntämään ne tekstit, jotka hän kirjoitti ja vastasi suomalaiseen kirjeenvaihtoon. Hänen unelmansa oli saada suomalainen perhe.

Täten olen ollut osana hänen lukemattomiin yrityksiinsä saada sopiva partneri, pitempiaikainen kaveri. Silloin tällöin oppilaani tokaisi: ”olen yhtä levoton sielu kuin isoisän täti, joka oli nuoratanssija, sirkustaiteilija.”

Suomenkielen oppilaani pänttää kielioppia kuin matemaatikot, mutta on tarvinnut vuosikausien säännölliset juttutunnit, sadakseen aivoihinsa puhekielen musiikin. Silloin kerkesin kuulla paljon siitä isoisän tädistä
Nuoratanssija 100 vuotta sitten pohjoisen kaivosalueella? Eihän siellä silloin ollut muuta kuin saamekansaa, poroja ja karhuja erämaassa, vai….

Kun Googlesta ei löytynyt mitään, niin rupesin selaamaan urheiluselostuksia. Löytyi mainintoja tyttösistä, jotka taiteilivat nuoralla ennen pääesiintyjiä, jotka olivat kaivosten urheiluseurojen kilpa-painijoita, maankuuluja atleetteja.

Se vanha perhetarina oli sittenkin totta.

Kaivoskeiju

Historiallisiin tosiseikkoihin perustuva kertomus, 190 sivua, kuvitettu. Marraskuussa 2020 julkaistiin ruotsinkielinen Gruvprinsessan. Sama tarina ilmestyi marraskuussa 2021 suomenkielisellä nimellä Kaivoskeiju.

Esittely

Ruotsin sanomalehdet värväävät kaivostyömiehiä 1800-1900-luvun vaihteen pula-aikana. Tiettömien tuntureiden yli saapuu työttömiä sekä idästä että lännestä pohjoisen kaivosalueille. Kaivosmiesten kieleksi kehittyy omalaatuinen siansaksa ruotsia-suomea-venäjää-saksaa, ja pohjoisen hevoskuskitkin selviävät vähintään kolmesta kielestä. Kovat talvipakkaset, pitkä kaamosaika, puutteellinen asuntotilanne, olemattomat tiet ja vaikeat kuljetukset, pula viinasta, huvituksista ja naisista telee olemisen raskaaksi kaivosyhteisöissä.

Raskas työ maan alla ja alituinen onnettomuuksien uhka on sopivaa itämispohjaa uusille aatesuunnille, uskonnollisille ja poliittisille opeille aikana, jolloin idästä leviää vallankumouksellisia ideoita, jotka polttavat kulovalkean tavoin ympäri maailmaa.

Vaaralliset vuorenpeikot ovat kaivostyöläisten perimiä tarinoita ja he kuulevat uusia huhuja maanalaisista henkiolennoista, jotka ohjaavat heidän maanalaista työtään.

Kun Malmivaaran ensimmäinen nuoratanssija leijuu katonrajassa kaivosurheilijoiden juhlassa, luulee useampikin, että Kaivoskeiju on ilmestynyt maan syvyydestä. Keiju-haltija leikiskelee heidän yllään kirkkailla rikkauksillaan, ennenkuin tulee houkuttelemaan miehen tuhoon sopivan tilaisuuden sattuessa.

Nuoratanssija esiintyi keskellä talveakin, näyttäytyi hevoskuskeille, pakolaisille, ryöväreille ja bolsheviikkiagitaattoreille, joiden ainoa tie Idän ja Lännen välillä oli Maailman Neulansilmä Haaparanta, missä lajiteltiin maailman tärkeintä postia ensimmäisen maailmansodan aikana. Silloin Haaparanta oli poliittisten tapahtumien tärkein tapahtumakenttä. Haaparannan rautatieaseman suuressa salissa päätettiin asioista, jotka vaikuttivat Venäjän pikku sivumaan Suomen tulevaan kohtaloon.

Leo

Olen syntynyt P-Pohjanmaan Kuivaniemellä ja kirjoittanut ylioppilaaksi Oulun Yhteislyseosta. Työskentelin kesätöissä Volvon kuorma-autotehtaalla Göteborgissa 1970. Asuttuani parisen vuotta Tukholmassa muutin pysyvästi Göteborgiin, missä valmistuin opettajaksi 1982 ja myöhemmin filosofian maisteriksi. Ennen eläkkeelle jäämistäni työskentelin yli kolmekymmentä vuotta keskiasteen opettajana Göteborgissa. Vuosina 2009-2012 toimin kaksikielisen kulttuurilehti Sheriffin toimikunnassa.

Teokset

Vuonna 2016 ilmestynyt esikoisteokseni Sururisti palkittiin seuraavan vuonna Kaisa Vilhuinen -kirjallisuuspalkinnolla, mikä antoi uskoa ja luottamusta kirjallisiin kykyihini – kaiken lisäksi voittajavalinnan suoritti suomen kielen ja kirjallisuuden emeritus professori Juhani Niemi. P-Pohjanmaalle sijoittuvan avainromaanin keskiössä ovat koulunsa aloittava Matias-poika ja hänen isoisänsä ”Äijä”. Vaikka kyläyhteisöä leimaa vanhoillislestadiolaisuus, en tuomitse sitä vaan tarkastelen lapsen silmin katseltuna.

Toinen kirjani Banaanitalo valottaa -paljolti autenttinen - suomalaisten siirtotyöläisten elämää Maraboun makeistehtaalla Sundbybergissä Tukholman kupeessa 1970-luvulla. Työskentelin kyseisessä tuotantolaitoksessa vajaat kaksi vuotta ja asuin työsuhdeasunnossa, kymmenkerroksisessa Banaanitalossa.

Kolmas ja neljä kirja Kuningattaren kellonsoittaja ja Hyvästi häpeä liikkuu pääosin Göteborgissa, missä olen asunut jo lähes viisikymmmentä vuotta. Vaikka romaanien aiheet saattavat olla perin traagisia, pyrin keventämään kerrontaa huumorin keinoin.

Viides kirjani Niin katosi päivä on intiimi pienoisromaani, jota jotkut kriitikot ovat kutsuneet intohimoiseksi rakkaustarinaksi. Koronapandemia-ajan leimaama teos vie lukijan Ruotsin ja Suomen lisäksi aina Aasian mantereelle saakka. Keskeiset henkilöt ovat Göteborgissa asuvat viittäkymmentä käyvät ruotsinsuomalaiset ystävykset Armi ja Klaus, jotka lomailevat yhdessä Thaimaassa. Heidän seuraansa liittyvät myös filippiiniläinen Adrian ja afrikkalaismies Hafidh. Ja lempi alkaa leiskua. Rakkaus on sokea, inhimillinen tunne joka ei katso ihonväriin, saati siihen, miltä mantereelta kukin on syntyjään… Lomat loppuvat ja lemmenparit erkanevat haikein mielin toisistaan. Rakkaustarinoista toinen päättyy perin onnellisesti, toinen hyvin surullisesti.

TEOKSET:
Sururisti (Nordbooks) 2016
Banaanitalo (Nordbooks) 2017
Kokemuksista koostuu elämä, antologia (Finn-Kirja) 2017
Kuningattaren kellonsoittaja (Atrain & Nord) 2019
Hyvästi häpeä (Atrain & Nord) 2021
Niin katosi päivä (Atrain & Nord) 2023

Maija Haanpää on syntynyt Tampereella 1933. Hän muutti perheineen Ruotsiin 1969. Asuu nykyään Surahammarissa ja ollut miehensä Laurin kanssa naimisissa 71 vuotta.

Maija Haanpää on taiteilija, joka pitkän miettimisen jälkeen 1980-luvulla aloitti myös kirjoittamisen. Sen jälkeen hän onkin julkaissut niin romaaneja, novelleja, jännityskertomuksen sekä kirjoituksiaan useassa antologiassa ja lehtijulkaisuissa. Hän on osallistunut ruotsinuomalaisten kirja- ja kulttuurimessuille 2013, käynyt esittelemässä kirjojaan useissa kulttuuritilaisuuksissa sekä suomalaisille että ruotsalaisille.                  

Seuraavaksi Maija Haanpään tapaa huhtikuun 7., 8. ja 9. päivä Kolbäcksdalenin Taidekierroksella, Galleri Wissionissa Surahammarissa.

Maijan ensimmäinen teos Linja-autolla läpi elämän sai alkunsa 16 tuntia kestäneellä linja-automatkalla. Hän oli palaamassa sairaan äitinsä luota ja tiesi heidän tapaamisensa jäävän viimeiseksi. Maija oli kerännyt mukaansa äidin tekemiä muistiinpanoja pitkän elämän ajalta. Siitä tuli tarina elämänpituisesta matkasta, jossa ihmisiä tulee kyytiin ja jää kyydistä. Maisemat vaihtelevat. Välillä matkataan omissa ajatuksissa tai pidetään yllä puhetta. Maijan tarjoama lukuelämys kaikkine vaihtelevine vivahteineen on todella kuin tunnelmaa linja-autossa.

Peilikuvia ja heijastuksia teoksen novellit pistävät lukijan vaistomaisesti peilaamaan tapahtumia omiin kokemuksiinsa. Siinä on tilaa nuoremmalle sukupolvelle, siinä on haasteita, unelmia ja niiden toteuttamista, pakkomielteitä ja ihmissuhteiden ongelmia.
 
Elämä kuin kuume ja Sitä sanotaan elämäksi koostuvat muistoista, Aaltosen perheen elämästä puutteen, epävarmuuden, menetysten ja pelon keskellä sotavuosina ja niiden jälkeen. Perhe pysyy koossa ulkonaisesti vanhan äidin avulla. 

Maija on sanonut, että kertomukset ovat syntyneet kaipuusta totuuteen, siihen mitä on tapahtunut. Muistikuvien tunne on 80 vuodenkin jälkeen sama kuin silloin.

”Istuin lattialla Husqvarna ompelukoneen rautaisten jalkojen juurella, painan korvani metalliin, suljetuin silmin kuulen selvästi junan pyörien jyskyttävän matkalla kauaksi. Minua ei yhtään pelota, vaikka olen pieni. Äiti laulaa. Äiti todella lauloi usein polkiessaan konetta, ommellessaan hanskoja. Lähdimme yhdessä viemään valmiita työhanskoja kaupunkiin tehtaalle. Kuljin paljain jaloin tulikuumalla asfaltilla. Jalkapohjia polttaa, tunnen sen vieläkin. Aurinko kuumotti niskaa. Käsi äidin kädessä.”

Minä rakastin sinua silloin on, kuten nimestäkin voi päätellä, rakkaustarina, mutta se kuuluu mielestäni psykologisten jännäreiden osastoon. Liian kiihkeä rakkaus ja mustasukkaisuus vie sekaviin ja painajaismaisiin tilanteisiin. Tarina loihtii jännittäviä hetkiä niin että lukijan on vaikeata päästää kirjaa käsistään. Maijan kerrontatyyli on värikästä ja tunteisiin vetoavaa, niin kuin kaikissa hänen teoksissaan.

Marja Räihä onkin osuvasti todennut: ”Maija Haanpään kerronta hurmaa ja vie lukijan mukanaan aivan pyörryksiin asti. Ja mikä parhainta – aikalaisille teokset avaavat portin omiin muisteloihin ja nuoremmalle väelle tien tuntemattomampaan ja jopa vaiettuun historiaan.” 

Maija on täyttänyt 90 vuotta, mutta sanoo edelleen tuntevansa pakollista tarvetta kirjoittaa niin kauan kuin muisti pelaa. Hänen elämässään on ammennettavaa, vaikka kuinka paljon.

Maija Haanpää: ”Olen niin täynnä inspiraatiota, että ajoittain tuntuu kuin räjähtäisin kappaleiksi ellen voisi kirjoittaa. Jonkin sisäisen pakon ajamana minun on yksinkertaisesti kerrottava kokemuksistani, sillä minun lapsuuteni on ollut hyvin erilainen kuin suurella jälkipolvellani. Meitä oli kymmenen lasta ja olot kotirintamalla sodan aikana puutteelliset ja ankeat. Kaikki eletty elämä on vaikuttanut siihen, kuka olen tänä päivänä. Jotakin on opittu matkan varrella. Olen kiitollinen kaikesta kohtalolle. Viisi lasta on kasvatettu Jokaisesta, ja myös heidän jälkikasvustaan, on kehkeytynyt ihania, ymmärtäväisiä, empaattisia ihmisiä. Toimme tämän suvun Ruotsiin. He ovat kasvaneet täällä, pyrkineet eteenpäin, hyvin onnistuneet ja voivat hyvin. Mitä muuta voisin toivoa?”

Oili Tuomenoja

Maijan teokset:
Linja-autolla läpi elämän, 2004
Peilikuvia ja heijastuksia, 2009
Elämä kuin kuume, 2014 + parannettu painos 2022
Ruotsinkielisenä Livet som feber, 2015
Sitä sanotaan elämäksi, 2022
Minä rakastin sinua silloin, 2022

Kirjoittaminen

Minulla on tällä hetkellä 107 julkaisua. Siis kaikenlaisia julkaisuja: tieteellisiä artikkeleita, oppikirjoja, artikkeleita eri lehtiin, kolumneja, arviointiraportteja, tutkimusraportteja ja muutama kaunokirjallinen julkaisu. Pidän kirjoittamisesta. Sen avulla voi terästää ajatteluansa. Reflektoida ja miettiä. Ajattelu selventyy. Muistot palautuvat. Itsearvo vahvistuu, kun on saanut uuden julkaisun, mutta vaan vähäksi aikaa. Sitten alkaa taas kirjoittaa uutta. Useammat julkaisuni ovat tietenkin ruotsisiksi tai englanniksi. Vain muutamat tieteelliset julkaisut tai lehtiartikkelit ovat suomeksi.

Luovan kirjoittamisen kurssit ovat olleet tärkeää minulle suomenkieleni elvytykseen ja saamaan yhteyttä omaan suomalaiseen taustaani ja juuriini. Onhan lapsuuteni kokemukset suomeksi. Kirjailija ja kirjoittajakouluttaja Taija Tuomisella on ollut suuri merkitys minun suomenkieliselle kirjoittamiselle. Olen yli viiden vuoden ajan osallistunut hänen johtamiinsa kirjoituskursseihin. Olemme oppineet kirjoittamaan erilaisia kertomuksia, runoja ja osia kirjoihimme. Taijan kannustava asennoitumisensa on rohkaissut minua uskomaan omiin kykyihini. Muut kurssilaiset ovat olleet minulle tärkeä viiteryhmä.

Kaunokirjalliset teokset

Ensiksi kirjoitin omaelämän kohtaisia tarinoita kirjassa Mutkan Pirjo, jossa on tarinoita sekä suomeksi ja ruotsiksi. Sain lukijoilta kannustavaa palautetta. Heidän mielestä tarinat ovat jänniä ja hyvin kirjoitettuja. Tämä kannusti minua kirjoittamaan enemmän. Mieleni kotiseudut -kirja, jossa ne kolme paikkaa Suomessa: Muholankylä, Tampere ja Kinnula, jossa olin kesäkinnulalainen, muodostavat raamit ja värjäävät tunne-elämääni. Nämä paikat ovat tärkeitä minun elämässäni antamalla perusarvoja ja arvokkaita tunneperäisiä kokemuksia. Ne ovat tärkeä osa identiteettiäni. Mieleni kotiseudut kirjaa oli ilo kirjoittaa. Pieniä humoristisia kertomuksia ja runoja, joita olisi myös helppo lukea. Olen lukenut niitä eri tilaisuuksissa ja saanut paljon puheenaihetta. Moni kuuntelija on alkanut muistella omia kotiseutujaan ja kuinka ne ovat rikastuttaneet heidän elämäänsä.

Aloin kirjoittaa runoja jo viisitoistavuotiaana. Pidin niiden kirjoittamisesta. Runous oli minusta hienoa ja kulturellia. Olen kirjoittanut runoja joinakin aikakausina enemmän, joinakin vähemmän. Niissä olen pohtinut omaa elämääni, suhteita ja tunteita.1986 perustimme runopiirin Rinkebyssä.  Runopiiri on minulle ollut myös paikka, jossa olen lukenut runojani ja saanut hyvää kannustusta ja palautetta! Kiitos kaunis kaikille fantastisille runopiirin jäsenille!

Runokirjani Fragmentteja / Fragment, on jonkinlainen runopäiväkirja, sisältäen runoja eri kausilta elämästäni. Runoja on sekä suomeksi että ruotsiksi, riippuen yhteydestä missä runot on kirjoitettu. Joskus en ole tietoisesti valinnut kieltä, vaan runo on sen itse valinnut. Me ruotsinsuomalaiset käytämme näitä kahta kieltä päivittäin ja on
myös luonnollista, että runoja on molemmilla kielillä. Olen jakanut runokirjani seuraaviin fragmentteihin eli osiin välttääkseni lajittelua ajankohtiin, milloin runo on kirjoitettu. Huomasin kootessani runoja, että olen kirjoittanut useita runoa ollessani matkalla eli toisaalla. Sen tähden olen jakanut runoni kotona, eli kotosalla ja toisaalla. Rakkaussuhteet ovat tietenkin antaneet paljon runoaiheita, erot ja kaikenlaiset mietinnöt mitä rakkaus on ja miten sitä saisi. Ihastukset ja rakastumiset ovet askarruttaneet mieltäni ja antaneet aihetta kirjoittaa. Itsetarkastelu, oman itsensä pohtiminen tai introspektio sopii hyvin runomuotoon, koska on löydettävä keskeinen ja otettava pois ylimääräiset korulauseet tai korusanat. Runo pelkistää ja lisää samalla itsetuntemusta.

Palkittu ja kiitetty kirjailija

Asko Sahlberg tiesi jo lapsena haluavansa kirjailijaksi ja kirjoitti kiítettyjä runoja 15-vuotiaana. Mutta vasta muutettuaan parisenkymmentä vuotta sitten Göteborgiin, hänen kirjailijanuransa pääsi käyntiin. Esikoinen Pimeän ääni ilmestyi vuonna 2000. Sen jälkeen kirjoja onkin ilmestynyt melkein vuoden välein, yhteensä 18 kappaletta, uusin on syksyllä ilmestynyt Marraskuun mies.

Sahlberg on kirjoittanut pienoisromaaneja, paksuja historiallisia teoksia, kuunnelmia Sisuradiolle ja tehnyt käännöksiä. Hän on voittanut mm. Savonia palkinnon kaksi kertaa ja Veijo Meri -palkinnon. Ehdokkuuksia hänellä on roppakaupalla, kaikkiaan 23, hän on mm. ollut kolmasti ehdolla Finlandia palkinnon saajaksi ja kahdesti Runeberg-ehdokas.       Ruotsinsuomalaisen Kaisa Vilhuinen -palkinnon hän on voittanut kahdesti ja vuonna 2014 hänet valittiin vuoden ruotsinsuomalaiseksi. Vuonna 2018 Göteborgissa jaettiin hänen nimeään kantava ruotsinsuomalainen kirjallisuuspalkinto, jonka hän myönsi Tukholmassa toimivalle, Ruotsin ainoalle suomalaisia kirjoja myyvälle kirjakaupalle. Kauppaa pitää yllä Kirja.kulttuuri-osuuskunta. Sahlberg on myös pitänyt kirjoituskursseja ruotsinsuomalaisille kirjoittajille ja osallistunut monesti Ruotsinsuomalaisilla kirja- ja kulttuurimessuilla.

Neljä hänen romaaniaan Pimeän ääni, Hämärän jäljet, Paluu pimeään ja Yö nielee päivän muodostavat ns. Göteborg-sarjan. Sarjassa seurataan suomalaisen miehen tarpomista elämän suossa vuosikymmenien kuluessa. Elämää sivusta katsovat, omaa tietään kulkevat miehet, esiintyvät usein Sahlbergin kirjoissa.

Marraskuun miehessä seuraamme Haataman matkaa nälkäisestä miehestä pikkukaupungin merkkihenkilöksi, joka ei kaihda mitään keinoja raivatakseen esteet ja ihmiset tieltään saadakseen valtaa ja rahaa. ”Sääli on sairautta”, tämä toteaa. Kuitenkin kaiken saavutettuaan hän tuntee itsensä tyhjäksi, mikään elämässä ei tunnu tärkeältä.

Sahlberg kokoaa kirjaan valtavan henkilögallerian. Henkilöiden kohtaloita seuraamalla hän luo kiinnostavan kuvan kehittyvän pikkukaupungin elämästä parinkymmenen vuoden ajalta.

Kirja on vakuuttavaa Sahlbergia, juoni kulkee joustavasti eteenpäin, mitään turhaa ja tyhjää ei ole mukana, ja kieli on tiivistä ja runollista. Ja äkillinen väkivalta on mukana tässäkin kirjassa, kuten kaikissa hänen teoksissaan.

Salhbergin katsotaan kuuluvan Suomen kirjailijoiden kärkijoukkoon. Arvosteluissa kiitellään hänen kieltään, tarinankertojan taitoaan ja tyylitaituruuttaan.

Teksti: Maarit Turtiainen

*****

Teokset:

Göteborg-sarja

Tiina

Kirjoittaminen, musiikki, teatteri, tanssi ja taide, eli erilaiset luovan taiteen muodot ovat aina olleet lähellä minua. Olen kotoisin Kymenlaakson Inkeroisista ja asuin teinivuoteni myös Kymijoen toisella puolella, Anjalassa, pienellä lammasfarmilla, kunnes muutin lukion jälkeen Turkuun. Sieltä lähdin muka vain käväisemään Tukholmassa, josta tuli kotipaikkakuntani, ja on ollut sitä jo lähes 40 vuotta.

Jäin ensin Tukholmaan vuodeksi teatterikouluun, mutta yksi vuosi vierähti useaksi rakkauden ja perheen perustamisen mukana. Kirjoitin siinä sivussa runoja, novelleja, romaanin- ja lastenkirjan poikasia, sävelsin musiikkia, soitin ja lauloin, tein teatteria, ja välillä harrastin myös öljyvärimaalausta, jollen ommellut ja suunnitellut uusia vaatteita niin itselle kuin lapsilleni. Kaikki luominen oli hengentärkeää minulle niin silloin kuin tänäkin päivänä. Olihan alkuperäisenä haaveenani ryhtyä näyttelijäksi ja tanssijaksi, mutta eri syistä työnsin sen haaveen sivuun ja vähitellen opiskelin psykologiksi Tukholman yliopistossa.

Kirjoittaminen on vuosien mittaan noussut minulle selkeästi tärkeimmäksi kertomisen ja pohdinnan kanavaksi. Nuorena tyttönä sanoin teatteriopettajalleni, että haluan teatterin avulla kertoa jotain, joka saa ihmiset ajattelemaan, kokemaan ja havaitsemaan uusia asioita. Samalla tavoin voisin sanoa nyt – 40 vuotta myöhemmin – oman kirjoittamiseni tarkoituksesta. Haluan saada ihmisiä pysähtymään, oivaltamaan jotain, vaikkapa vain pienen hetken verran.

Elämän haiku – Livets haiku

Päivätyössäni testikustantamossa ja vapaa-aikanani Liekki-lehden päätoimittajana kirjoitan paljon ja editoin myös muiden tekstejä, sekä suomen- että ruotsinkielisiä, mutta Elämän haiku on ensimmäinen julkaisemani kaunokirjallinen teos. Se sai alkunsa pienestä kirjoitustehtävästä ruotsinsuomalaisella kirjoituskurssilla. Meidän tuli kirjoittaa haikuruno. Ihastuin runon pieneen muotoon ja sen antamaan haasteeseen minulle, paljon ja monisanaisesti kirjoittavalle ihmiselle.

Runot inspiroivat akvarellistiäitiäni (Sinikka Kankkunen) kuvittamaan ne ja näin teos sai myös toisen ulottuvuuden äidin ja tyttären välisessä yhteistyössä, mikä oli huimaa. Käänsin runot myös pikku teoksen ruotsinkieliseen versioon, Livets haiku.

Tällä hetkellä suunnittelen yhteistä kirjoitusprojektia sisareni kanssa. Sen sisältö ja muoto on vielä salaisuus, mutta sisareni on todella taitava kynäniekka, ja sekä ideoita että inspiraatiota meillä riittää. Myös omia kirjoitusprojekteja minulla on meneillään, mutta niistä olen toistaiseksi vaiti. Kirjoittamiseeni saan inspiraatiota ihmisten ja ympäristön tarkkailusta.

Psykologin ammatti ja myös nuoruuden unelmani, näyttelijän työ, pitävät kummatkin sisällään uteliaisuutta ja halua tutkia ja pohtia ihmisluontoa, mikä on näkyvissä myös kirjoittamisessani. Runokirjassani, Elämän haiku, on lähtökohtana luonto ja myös siinä ihmisen eri aistein koettuna.

Leenamaija

Olen syntynyt Jyväskylässä, nelilapsisen perheen kuopuksena, iltatähtenä. Aune-äitini oli kotoisin Rovaniemeltä, isäni Arvo Ilmajoen Tuomikylästä. Äiti kaipasi koko elämänsä ajan Ounasjoen pauhetta, ruskan värejä, kaamoksen taikaa ja valoisia kesäöitä. Isä ikävöi Pohjanmaan lakeuksille, avaran taivaan alle. Minä kaipasin maailmalle, ja lähdin ylioppilastutkinnon jälkeen v. 1973 Mariefrediin kesätöihin. Veljeni ja toinen sisareni asuivat jo Ruotsissa perheineen. Tänä päivänä olen asunut Tukholmassa lähes viisikymmentä vuotta. Vuosikymmenten aikana kaksikielisyyteni on syventynyt, suomi ja ruotsi ovat ajatusteni, tunteideni ja unimaailmani kieliä.

Oiva Paloheimon Tirlittan kuului lapsena lempikirjoihini. Olen vieläkin sielultani maantieromantikko, mutta minun ei olekaan koskaan tarvinnut lähteä mieron tielle tai evakkoon jonkun toisen käskystä. Jos käsky on jostain tullut, niin sisäisestä paineesta, joka on pakottanut katsomaan, mitä seuraavan mutkan takaa löytyy. Nuoruusvuosina unelmoin joskus toimittajan ammatista, mutta hankin opettajan ja tulkin pätevyydet, lukeminen ja kirjoittaminen uskollisina seuralaisinani.

Kirjoitusprosessini lähtee usein liikkeelle voimakkaasta aistiperäisestä kokemuksesta. Olen havainnut, että ideat ja ajatukset ilmestyvät tajuntaani yön ja päivän murtumispisteessä, joten aamut ja aamupäivät ovat parhainta työaikaani. Kun tarina alkaa viedä mukanaan, tunnen sen fyysisesti jännitteenä sisälläni, silloin pitäisi heti päästä töihin!

Elämä on usein paradoksaalista ja absurdia, sen kuvaaminen mielenkiintoista ja kiehtovaa. Novellieni pääteemat liittyvät valintojen ja niiden seurausten ymmärtämiseen ja kohtaamiseen sekä ihmisen luontaiseen pyrkimykseen olla uskollinen itselleen, etsiä omaa paikkaa maailmassa.

Tähdenlento

Tähdenlennon novellit sijoittuvat vuosille 2011-2019. Tuolloin emme aavistaneet, kuinka maailmanlaajuinen koronavirus eristäisi ihmiset toisistaan, emme tienneet sodan jälleen syttyvän keskelle Eurooppaa. Suomalaissyntyisenä en ole päässyt sodan pelosta koskaan eroon, vaikka luottavaisuuteni tulevaisuuteen onkin ollut suuri, samoin kuin tietty henkinen ja materiaalinen valmistautuminen pahan päivän varalle. Tänään puhutaan Ruotsissakin yksilön ja yhteisön resilienssin, kriisinkestävyyden, merkityksestä.

Myös novellihenkilöideni kykyä kohdata vastoinkäymiset koetellaan. He ovat kääntöpisteessä tai tienhaarassa, he tekevät tilinpäätöstä tai etsivät uutta sisältöä elämälleen. Henkilö- ja miljöökuvaukset ovat yksityiskohtaisia, ja ne sisältävät viestejä tarkkaavaiselle lukijalle.

Proosan ja runouden kirjoittamista olen harrastanut nuoruusiästä saakka. Ruotsalainen runopiiri kahdeksan hyvän ystävän kanssa lähes neljän vuosikymmenen aikana on hionut kielikorvaani, ja kykyäni lukea, kuulla ja tulkita runoutta. Olen opiskellut kirjoittamista suomeksi Tukholman yliopiston Luova suomi -kursseilla, Asko Sahlbergin kesäkursseilla, Taija Tuomisen ja Maarit Turtiaisen kirjoittajapiireissä ja muissa viiteryhmissä. Kirjoitan hyvin mielelläni äidinkielelläni, mutta minun on myönnettävä, että suomeksi kirjoittaminen on ajoittain haasteellisempaa, kuin ruotsalaisten tekstien kirjoittaminen. Olen kirjoittanut joitakin, vielä julkaisemattomia novelleja ruotsiksi, tulevaisuudessa voin hyvin kuvitella kirjoittavani myös jotakin pidempää ruotsin kielellä.

Mutta seuraavaksi tartun romaaniin Pinja-tytöstä. Antiikin legenda Persefonen katoamisesta toimii kehyskertomuksena nykyaikaan sijoittuvalle tarinalle äidistä, tyttärestä ja heidän taikapiiristään. Pinjan kanssa seurustelen suomeksi, ja kaipaan jo hänen maailmoihinsa!

Liisa

Olen syntynyt sukuun, jonka suurin rikkaus on oman historian tuntemus. Kovalla työllä ansaittu maallinen omaisuus kasvoi ja katosi, mutta se korvattiin kertomalla viidessä maassa asuneiden sukulaisten selviytymistarinoita, joiden perusteella syntyi vahva identiteetti ja hyvä itsetunto. 

Mattssonin sukuhistorian halki kulkee Suomen maatalouden kehitystarina 1860-luvun suurista nälkävuosista peltojen paketointiin 1980-luvulla. Neljässä polvessa peräkkäin on jouduttu aloittamaan tyhjästä uusilla asuinsijoilla. Talvisodan syttyessä evakkorekeen ei mahtunut muuta omaisuutta kuin yksi kirstu, mutta muistot kannettiin ajatuksissa ja sydämessä. Karjalankannaksella ylläpidettiin Pohjanmaan ruotsinkielisiä perinteitä, Hämeessä haastettiin lapsena opittua murretta ja noudatettiin karjalaisia tapoja.

Äidillä oli tapana sanoa, että hän ei ollut syntyperältään karjalainen: isän puolelta pohjanmaan ruotsalaisena ja äidin puolelta savolaisena hän kuitenkin koki olevansa siirtokarjalainen kuolemaansa asti. Itselläni oli kasvuaikana kaksi identiteettiä: kaupungissa tunsin olevani tamperelainen ja maalla karjalainen. Ruotsiin muutettuani olen saanut olla osallisena ruotsinsuomalaisen kansallisen vähemmistön syntyyn ja kehitykseen.

Ruotsin Radion suomenkielisessä toimituksessa olen vuosikymmenien aikana työkseni seurannut siirtosuomalaisten elämää, kulttuuria ja yhdistystoimintaa ympäri Ruotsia. Lisäksi olen raportoinut siirtolaisuudesta Australiassa, Euroopassa, Kanadassa ja Yhdysvalloissa. Eläkkeelle jäätyäni toimitin äitini sotapäiväkirjoihin perustuvat radiodokumenttisarjan Kertun sota. Ohjelmat kuunneltuaan enoni luovutti minulle suuren pinon koneella kirjoitettuja muistelmia sekä sisarensa Aunen käsin kirjoittamat muistiinpanot isovanhempiensa kertomusten pohjalta. Tunsin että minun harteilleni asetettiin tärkeä tehtävä, heidän työnsä jatkamisesta tuli jonkinlainen velvollisuus.  

Viisi vuotta on kulunut Mattssonin suvun vaiheita pohtiessa. Isovanhempieni kohtalot ja käyttäytyminen ovat pitäneet valveilla monta yötä, kunnes kummallisilta tuntuviin oikkuihin on löytynyt jokin selitys. – Kaikki lapset eivät olleet saman arvoisia.

Maailmanmainiot Mattssonit

”Me tekkee mitä me tahtoo,” oli Mattssonin suvun kantaisän mielihokema. Leander toimi oman päänsä mukaan ja kasvatti jälkeläisensä kurissa ja Herran nuhteessa, ohjenuorana raadanta, Raamattu, raittius, rehellisyys ja rohkeus. 

Leander Jåssgårk lähtee Pohjanmaalta Pietariin vuonna1882, menee naimisiin naapuripitäjän tytön kanssa ja he matkustavat Bakuun tienaamaan rahaa Nobelin öljykentillä. Vaimon kuoltua uudeksi puolisoksi löytyy Anna Sofia Wannäs, joka jättää tyttövauvansa sisaren vastuulle Pietariin. Maailmanmainiot Mattssonit on heidän perillistensä tarina.

Jåssgårkit muuttavat Suomeen ja ostavat Karjalankannakselta maatilan vuonna 1888, mutta sukunimi jää pois kirkonkirjoista. Ahkeralla työllä tila vaurastuu samalla kun perhe kasvaa, he saavat kaksi tytärtä ja neljä poikaa. Frans ja Arvid muuttavat Kaliforniaan, ja Emil perustaa perheen savolaisen Lyylin kanssa, jolloin lasten kotikieleksi tulee suomi. Leanderin käskyvallan alta Emil pääsee isännäksi vasta kun Lyylille syntyy viiden tyttären jälkeen poika Reino Emil Leander, josta nelivuotiaana tulee huonoa suomen kieltä puhuvan valkopartaisen äijänsä vartija. 

Kahdeksanvuotiaana Reino opettelee ohranniittoa Tuuloksessa raskaan evakkomatkan jälkeen.  Perhe palaa Kivennavalle, mutta joutuu jättämään kotinsa kolme vuotta myöhemmin. Lopullisessa sijoituspaikassa Kangasalla kehitetään maanviljelystä ja karjanhoitoa.

Viidenkymmenen vuoden kuluttua Reino kirjoittaa satoja sivuja kaikesta mitä on elämänsä aikana kokenut ja kuullut.

Tarinalliseen tietokirjaansa Liisa Paavilainen on koonnut kymmenen Anna Sofian ja Leanderin jälkeläisen kirjoituksia kolmessa polvessa.

Pia

När jag växte upp fanns det två saker vi aldrig pratade om. Bägge började på bokstaven K: Karelen och Kriget. Kriget var det finska vinter- och fortsättningskriget där min pappa stred 1939–44. Karelen var området mot öster som gick förlorat i kriget. Där låg pappas hem, den stora gården vid Miinalafloden, nära Ladogas öde stränder med tallar och djupblått vatten. Ca 400 000 karelare tvingades lämna sina hem för alltid. Området tillhör nu Ryssland.

Pappa berättade aldrig, om vare sig uppväxten i Karelen eller sin medverkan i krigen. Det enda bevis på att det verkligen hade hänt var ett fotoalbum, två diplom på väggen i vardagsrummet, signerade av Marskalk Mannerheim, och en grå uniform i garderoben i källaren hemma i 60-talsvillan där vi växte upp. Tystnaden, och effekten av den = alkoholism, växte till en stor klump som alla i familjen kände av men som ingen varken orkade eller vågade ta tag i. Den har överfört skam, osäkerhet och en känsla av rotlöshet hos mig och kanske också mina syskon (fast det är inget vi pratar om).

I vuxen ålder började frågor dyka upp inom mig: Vem är jag och var kommer jag ifrån? Jag sökte febrilt. Pluggade finska, reste på hemvändarresor & gjorde research. Besökte krigsarkiv, läste, skissade, googlade och höll på. Motståndet var enormt, men tillslut vann Sisu över Jante. Resultatet blev boken ”Karelen! en resa, två krig och minnet av en far”. Välkommen att läsa.

Karelen!

Karelen! är Pia Koskelas grafiska roman om hennes far Mikael som stred under ohyggliga omständigheter i finska vinterkriget. Mikael pratade inte om kriget, inte heller om tvångsförflyttningarna från hembyn i Karelen när området blev ryskt. Bara två diplom signerade självaste Mannerheim hänger på väggen hemma i villan i Säffle. Efter hans död åker Pia på en bussresa till Karelen. Ihärdigt lägger hon ett pussel av familjehistorier, arkivbilder, soldatanteckningar och lokalbefolkningens minnen som till slut skapar ett collage av såväl Mikael Koskelas liv som Karelens blodiga historia.

Pirjo

Olen syntynyt keskisuomalaiseen maalaismaisemaan, evakkoperheen tyttärenä. Opin lukemaan paljon ennen kouluikää lähinnä sen takia koska kotipiirissä viisikymmentäluvun alussa virikkeitä oli niukasti ja koska mielikuvitusta minulla oli liikaa. 

Oppikoulun ensimmäisellä luokalla luokanvalvoja kutsui vanhempani neuvotteluun siitä miten tytärtä voisi kehittää laajentamalla hänen repertuaariaan Tex Willereista venäläisiin klassikkoihin, koska hänellä oli ilmeisesti taipumuksia kirjoittamiseen, mutta ajankohta oli väärä. Opinnot jäivät kesken ja suuri maailma kutsui; ensin USA ja sitten Etelä-Amerikka, jonne avioiduin ja asuin Kolumbiassa 12 vuotta työskennellen kaksikielisen varhaiskasvatuksen ja peruskoulun piirissä.  USA:ssa asuin mm. Floridassa ja Chicagossa. Kirjoittaminen ja kirjat olivat aina olleet osa elämääni, mutta saivat jäädä taka-alalle, kun katsoin tarvitsevani säännöllisen palkatun päivätyön jäätyäni leskeksi ja yksinhuoltajaksi 33-vuotiaana. 

Pohjolaan palattuani valitsin kuitenkin Ruotsin Suomeen palaamisen sijasta, suoritin ruotsalaisen esikoulunopettajan tutkinnon ja tein elämäntyöni  ruotsalaisen varhaiskasvatuksen ja peruskoulun parissa Tukholman pohjoispuolella Sigtunan kunnassa. Eläkkeelle päästyäni muutin uuden puolisoni kanssa Pohjois-Upplantiin, Daljoen rannalle, pieneen tukinuittokylään ja kirjoittelen nyt sieltä käsin tarinoitani.

Minulta on kysytty joskus miksi kirjoitan kielellä, jota en ole puhunut perhe-tai kotikielenä valtaosassa aikuiselämääni, mutta se oli minulle ainoa luonnollinen valinta. Kertojaääneni ei kuulosta oikealta millään muulla päivittäin käyttämälläni kielellä. 

Uusin projektini, joka on vasta hahmottumassa, sijoittuu Kolumbian ja Venezuelan trooppisille ruohotasangoille, Orinoquiaan. 

Teokset

Ensimmäinen kirja, Lempeät tuulet Tyyneltä mereltä (2018) on osittainen omaelämänkerta, kirjoitettu alun perin matkaoppaaksi menneisyyteen lapsenlapsilleni ja omaksi kertomuksekseni  siitä miltä Kolumbia näytti suomalaisen maalaistytön silmin vuosina 1970-82, ennen huumekulttuurin ja kartellien nousua, ennen yhteiskuntarauhan pirstoutumista 90-luvulla, kun vasemmistosissien ja oikeistomiliisien harjoittama väkivalta ja aina vaan paheneva aseellinen selkkaus teki elämästä haasteellisen  ja hankalan,  ja muutimme USA:han.  

Toinen kirja, Kuolema Tuhannen nuolen lahdella, 2021, on biofiktio, alun perin tarkoitettu rikosromaaniksi, joka perustuu löysästi vanhimman veljeni kuolemaan Dominikaanisessa Tasavallassa, joka herätti paljon kysymyksiä, mutta joihin löytyi vain vähän vastauksia. Se kertoo maahanmuuttajan juurettomuudesta, juuttumisesta eräänlaiseen limboon, ja etsii syitä, jotka johdattavat hänet itsetuhon tielle hänen omasta itsestään ja elämästään. 

Kolmas kirja, Riikinkukon siiven alla, 2022, on kevyellä kädellä kirjoitettu rikosromaani, joka ottaa kantaa anonyymin nettikeskustelukulttuurin aiheuttamiin jännitteisiin, jotka heijastuvat arkielämään ja saavat seurauksia. Tapahtumat liikkuvat nopeassa tempossa Suomen kesästä Itämeren risteilylle, eri puolille Eurooppaa ja Lähi-Itää ja lopulta paha saa palkkansa (vai saako se?) Daljoen aurinkoisilla kevätjäillä. 

Lisäksi olen kääntänyt ensimmäisen teokseni englanniksi, joka on julkaistu e-kirjana nimellä Bittersweet Fruit (2020), joka tuli aiheelliseksi kun muistin, että lapsenlapset, joille olin kirjan kirjoittanut eivät osanneet suomea, eivätkä heidän vanhempansa myöskään.  Olen nyt viimeistelemässä käännöstä Kuolemasta Tuhannen nuolen lahdella, jolla ei vielä ole lopullista nimeä. 

Keijo

Synnyin Vaasassa marraskuussa 1946 ja asuin siellä nuoruusvuosiini saakka. Syksyllä 1973 muutin pysyvästi Ruotsiin. Tähän mennessä olen julkaissut yksitoista  runokokoelmaa ja kaksi novellikokoelmaa.

Uusin, tänä keväänä julkisuuteen tullut runokirjani ”Sininen lintu” sisältää runoja eriarvoisesta maailmastamme. Elämme aikaa, jossa valhe ja vääryys vallitsevat. Mediaan ei enää voi täysin luottaa. Runoissani olen kuitenkin luottavainen. Uskon, että inhimillisyys ihmisten keskuudesta elää. Tiedän että on olemassa paljon hyvää ja rakkautta.

Kirjan lopussa kirjoitan:
Sinä olet,
en ole yksin.

Kirjallisuus on ollut osa elämääni jo varhaisesta teini-iästä lähtien. Kirjoitin runoja ja pieniä tarinoita, enimmäkseen pöytälaatikkoon. Joitain kirjoituksiani (runoja ja kertomuksia) julkaistiin paikallisessa lehdessä. Kuten ”Alokas Möttösen tarinoita” vuosina 1966 – 1967. Möttösen tarinat julkaistiin kirjana vuonna 2012.

Olen jäsen Ruotsin kirjailijaliitossa, Författarcentrumissa, Arebetarskrivaterissa, Ruotsinsuomalaisessa kirjoittajayhdistyksessä, Kulttuuriyhdistys Lyktanissa, jne. Runojani on useissa antologioissa.

Tähän saakka ilmestyneet kirjat:

2008         Miten paljon sietääkään, runoja
2010         Matka, runoja
2012         Alokas Möttösen tarinoita, tarinoita
2012         Nära hud, dikter 
2013         Haikuja, haikurunoja
2014         Kaksi kaupunkia, runoja
2015         Kaukana kaupungin äänet, novelleja
2016         Röda pust, dikter 
2018         Jokainen kevät, runoja
2019         Var enda vår, dikter 
2020         Kiirastuli, runoja
2021         Lähelle, runoja
2022         Sininen lintu, runoja

Keijo Winstén

Runoja kirjasta Sininen lintu

Kerjäläinen

Kerjäläinen on tullut paikalleen
liukuportaiden päähän,
istuu taas viimassa ja tuiskussa,
hymyilee kuin Buddha.

Ei siinä silti ole mitään sankarillista.

Hänen on juuri niin kurjaa,
kuin miltä näyttää,
niin masentavaa,
kuin tyly maailma ympärillä,
niin tyhjää,
kuin pahvinen muki
johon ei koko päivänä
ole tipahtanut ainoatakaan kolikkoa.

Lounasaika

Hän istuu torin laidalla
näköispatsaan reunakivetyksellä
pulut ympärillään,
syöttää niitä leipäpaloilla.

On kyyhkysten lounasaika.
Linnut kerääntyvät ruokailemaan,

kunnes virkavalta vie häirikön
pilaamasta kaupungin katukuvaa.

Ruutana

On yö
ja pimeä,

se pakenee pohjan hämyyn
piiloon kultakaloilta,
jotka kisailevat valossa,
saavat aina parhaat palat.

Sitä ei huomaa kukaan,
rumaa ruutanaa.

Kun on yö ja pimeä.

Tulee vielä aika,
jolloin ruutanat nousee vaatimaan.
Miten silloin kultakalojen käy?
Mitä näkevät ruutanat valossa?

Kun on yö
ja pimeä.

Ilonpäiviä

Kaikki meidän päivämme
ovat ilonpäiviä.
Nekin jotka itketään,
tai vain nauraen ohitetaan.

Päivät tulevat,
toiset menevät,
aallot tauotta rantoja takoo.

Kyynelten takaa
välittyy kuolemaa väkevämpi
elämisen riemu.

Tutkimusmatka

Sinä ja minä matkaa
käsi kädessä teemme.
Kätesi koskettelevat,
sormesi tunnustelevat.

Tämä on tutkimusmatka.
Sinä olet tutkimusmatkailija,
minä kartta,
jota sormesi lukevat.

Kaikki matkat

Matkalla kotiin
väistyy kesä
luimistellen, kitsastellen. 

Minä kun en matkoja mieti.
Käsi kädessä kaikki matkat,
pitkät ja lyhyet
kuljetaan

Heinäkuu 2022

Rainer Paakkinen

Kesäkuu 2022

Kari Lumikero

Toukokuu 2022

Jaana Johansson

Huhtikuu 2022

Milka Hakkarainen

Maaliskuu 2022

Markku Huovila