| |
Liisa Paavilainen:
Kirjoita suomeksi kilpailu järjestettiin nyt seitsemättä kertaa. Jury on vuosittain saanut luettavakseen kuutisenkymmentä tekstiä. Tällä kertaa niitä oli yhteensä 64. Kilpailuun osallistuneista poikia oli aikaisempaa enemmän eli 20. Kilpailun kolmessa sarjassa vanhimpien joukko oli edelleen pienempi kuin muiden. Sekä 10–12-vuotiaat että 13–15-vuotiaat ovat lähettäneet 29 kirjoitusta ja 16–20-vuotiaat vain kuusi tekstiä.
Kun olin lukenut kaikki kirjoitukset nopeasti läpi kahden päivän aikana, niistä oli tullut aika hutero olo. Kysyin itseltäni, miksi nuorten ajatuksissa on niin paljon kuolemaa. Heidän tarinoissaan orpolapset seikkailevat kylmässä maailmassa tai kertomukset päättyvät siihen, että joku lakkaa olemasta. Toiset sentään onnistuvat pakenemaan takaa-ajajaansa tai heräävät omassa sängyssään. Uhkakuvia on joka lähtöön, mutta löytyy toki paljon muutakin: runoja ihmiselämästä, joulunvietosta ja koronavuodesta sekä herttaisia kertomuksia kissoista ja koirista. Eläimiä on mukana luetteloon asti: apina, dinosaurus, hirvi, karhu, kissa, koira, kotka, leijona, linnut, susi, tiikeri jne.
Ruotsinsuomalaiset nuoret ovat Harry Potterinsa lukeneet. Vaikuttavimmat tarinat on kerrottu yliluonnollisista hahmoista, haltioista peikoista ja velhoista. Suomen kielen hallinta vaihtelee virheettömästi kirjoitetusta, vivahderikkaasta ilmaisusta yksinkertaisiin lauseisiin, mutta hyvän jutun kertomisessa ei välttämättä oikeinkirjoitus ratkaise. |
|
Milka Hakkarainen:
Olen lukiessa kiinnittänyt luonnollisesti huomiota kieleen, mutta annan paljon arvoa kirjoittajan idealle ja juonenkuljetukselle, koska kyse on kuitenkin ruotsinsuomalaisista nuorista, ja kynnys kirjoittaa suomeksi on varmasti korkea. Oli kiva huomata, miten rohkeasti he ovat käyttäneet mielikuvitustaan, ja jokainen osallistuja kyllä ansaitsee hatunnoston, vaikka se kliseeltä kuulostaakin. Joukossa oli kosolti tosi synkkiä ja verisiä juttuja, mutta vähemmän pandemiaa kuin odotin. Vain muutamassa tekstissä tuli sellainen olo, että siinä on yritetty liikaa miettiä, mistä juuri nyt "pitäisi" kirjoittaa eli mistä tuomaristo haluaa lukea. Oli joukossa aikuisten maailmaa matkivia tekstejä, joissa ainakin yhdessä kiroiltiin ronskisti ja siinä ja muissakin tapahtui todella ikäviä juttuja. En ole sitä mieltä, että lapsia pitäisi suojella ihan kaikilta huonoilta uutisilta, mutta valitettavasti viihde ja pelit ovat liiankin roiseja nykypäivänä.
Fantasiatarinat ovat hieno tapa löytää sanoitus erilaisille tunteille ja maailmantilanteille, jotka huolestuttavat, ja niissä hoksottimet pääsevät tosikäyttöön. Ne sisältävät myös opetuksia, jotka jäävät mieleen tehokkaammin kuin realistisissa kertomuksissa, joten oli hieno päästä kurkistamaan nuorten vielä vapaasti jylläävän mielikuvituksen syövereihin. |
|
